Ihan hiljattain oli Hesarissa juttua turkkilaista ostareista, joita rakennetaan kaiken aikaa lisää. Ne syövät asiakkaita perinteisiltä basaareilta, mutta toisaalta ovat sen verran kalliimpia, että ihan koko kansan ostospaikoiksi niistä ei ole. Ostarit ovat myös kokoontumis- ja oleilupaikkoja, koska muuta julkista tilaa, kuten puistoja, on aika vähän.
Galatan tornista irti päästyäni (koko tragikoominen tarina eilisessä jutussani) ajattelin minäkin lähteä ostoksille. Olin nähnyt ostarin mainoksen lehdessä pitseriassa Helsingissä ja selvittänyt sijaintia netissä. Päädyin metro-taksi-yhdistelmään, onhan Istinye Park melko kaukana seuduilta, joilla muuten liikuin. Helppo homma. Yhdellä metrolla pääsen koko matkan, ja takseja kaupungissa näkyy olevan kaikkialla. Sishanen pysäkki on lähellä Galatan tornia, ja ei muuta kuin metroon kohti ITÜ Ayazagan asemaa.
Ei mennyt taas ihan kuin Strömsössä tämäkään metroajelu. Kuulin kyllä Taksimin kohdalla yhden pysäkinvälin ajeltuani, että siinä voi vaihtaa, mutta ilmeisesti jotain jäi myös kuulematta, nimittäin se, että siinä on pakko vaihtaa, jos aikoo jatkaa matkaa. Eipä aikaakaan siis, kun olin takaisin Sishanessa. Jotenkin hämäännyin ja jäin pois junasta. Asemalaiturilla ei auttanut kuin taas turvautua istanbulilaisten ystävällisyyteen, ja selvisi, että tosiaan kyse on yhdestä linjasta, mutta tämä yksi väli on silti erillinen. Juna ajaa vain edestakaisin, ja muita asemia varten pitää vaihtaa. Uusi yritys onnistui. Vapaa taksikin osui kohdalle heti, kun nousin maan alta katutasoon. Alle neljä euroa maksoi loppumatka, jonka kai olisi voinut kävelläkin, mutta ei ollut minulla suunnistusfiilistä.
Kokonsa ja kyllä tarjontansakin puolesta suomalaisostarit kalpenevat Istinye Parkille. Siellä oli ainakin vaatetarjontaa kaikille kukkaroille edullisesta Bershkasta keskihintaiseen Gantiin ja luksushintaisiin Chaneliin ja Louis Vuittoniin. Keskusaukiolta haarautui käytäviä moneen suuntaan ja monessa kerroksessa. Luultavasti en huomannut kiertää edes kaikkea. Runsaudenpulassa jotenkin meni omat shoppailufiiliksetkin. Yhtä jakkua kovin teki mieleni, mutta jompikumpi meistä oli suunniteltu ja leikattu huonosti, minä tai takki, mutta yhteen emme sopineet.
Kahviloita ja ravintoloita ostarissa on valtavasti ja kaikenlaiseen makuun, vaikkapa mongolialainen barbeque (jollaisen söimme muuten Oslossa, koska oli hinta-laatusuhteeltaan erinomainen järkyttävän kalliissa kaupungissa). Minä valitsin The House Cafen, jonka myöhemmin huomasin olevan osa samannimistä ketjua. Paikkoja on useita ympäri Istanbulin. Salaattini ja viinini olivat erinomaiset, ja hinta aikalailla suomalaista tasoa.
Juurikaan ei muita turisteja ollut. Ilmeisesti tällainen ostari on turkkilaisittain vain yläluokalle, ja jännä havainto oli, että en nähnyt kuin kaksi huivipäistä naista. Muut olivat pukeutuneetkin länsimaisittain, kuten minä.
Tyhjin käsin oli siis palattava kaupunkiin. Tapasin ensimmäisen epäkohteliaan turkkilaisen. Taksikuskia selvästi otti päähän ajaa vain metrolle. Jos olisin tullessa osannut nousta oikeasta kohdasta maan pinnalle, olisi taksimatkakin ollut halvempi, mutta tulin jonnekin sivukadulle. Nyt kuski jätti jarrut kirskuen lähimmälle ovelle ja jatkoi kiukutteluaan. Pöh! En antanut pilata hyvää tuultani, ja metrollakin osasin ajaa ihan oikein Sishaneen asti, yhdellä vaihdolla, vaikka linja edelleen oli se yksi ja sama.
