San Marino sijaitsee sopivan automatkan päässä Bolognasta, 70 kilometriä eteenpäin Forlísta, jonne olin matkalla konserttiin. Olen San Marinossa käynyt, mutta silloin oli niin käsittämätön sumu, ettei oikeastaan mitään näkynyt. Niin, automatkan. Se siis tarkoittaa, että minun pitää ajaa sinne. (Juna+bussi-yhdistelmällä epäilemättä olisi myös onnistunut.) Olen reipas tyttö, joten varasin Ebookersin kautta pikkuauton ja lisävakuutuksen (paljon halvempaa kuin vuokraamosta suoraan, että vinkiksi vain) – ja aamulla, kun piti mennä hakemaan autoa, keräsin jostain rohkeuteni. Kyllähän ajatus minua vähän hirvitti. Toisaalta ajan yli 20 000 kilometriä vuodessa Suomessa, joten härkää sarvista ja maantielle.
Voi Europcar, minkä teit! Sain ruman auton, vaikka kuinka toivoin ja pyysin Fiat 500:tä. Itsetuntohan siinä vajoaa, kun pitää ajella rumalla Lancialla. Ihan hyvä ajettava se kyllä oli, mitä nyt yli 110:n nopeuksissa vähän ravisti. Jotenkin onnistuin säätämään navigaattorin niin, että se lähti johdattelemaan pikkuteille. Kun olin ajellut aikani pohjanmaalaisessa tasaisessa peltomaisemassa, tajusin, että en ole autostradalle päätymässä. Uusi säätäminen ja johan alkoi matka taittua.
Kun lähestyin San Marinoa, astui Mr Murphy mukaan kyytiin. En tälläkään kertaa voisi nähdä tuota lilliputtivaltiota. Aivan käsittämätön sumu nousi jostain. Tie mutkittelee vuoren rinnettä, minä jurnuutan tehottomalla Lanciallani Ferrari takapuskurissa enkä juuri näe eteeni. Kohokohtiani autoilijana, sanoisin. Olin Lonely Planetista lukenut kotona, että parkkialueelta 11 pääsee funiculalla ylös. Koska en tiennyt, miten muut parkkikset sijoittuvat kaupunkiin nähden, valitsin sen. Lähempänä olisi ollut, pysäköinti maksanut saman verran ja olisi säästänyt funiculamaksun, mutta kun en voinut mistään edes tarkistaa. Jostain syystä San Marinossa en saanut lainkaan mobiiliverkkoa toimimaan. Ei siinä mitään, tykkään kaapeliradoista, 4,50 euroa edestakaisesta matkasta ei ole kallis, mutta kun koppi ajoi täydellisessä harmaudessa. Mitään ei ollut mahdollista nähdä.
San Marino sijaitsee 700 metriä merenpinnan yläpuolella, Apenniinien reunalla. Se on lilliputtikokoa: pinta-alaltaan reilut 60 neliökilometriä ja väestöltään noin 30 000. Muutama alue, mm. vanha kaupunki, jossa vierailin, on liitetty Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 2007. Kaikenlaista San Marino -tietoutta voit lukea vaikka tästä linkistä.
San Marinon vanhassa kaupungissa kulkeminen alkaa tuntua ahterissa. Se on rinteessä, ja kadut nousevat ja laskevat, nousevat ja laskevat, menee mihin tahansa. Tasaista ei ole. Kapusin Torre numero yhteen ja maksoin sisällekin. Sitten vasta tajusin käyneeni paikassa. Viimeksi sumu oli ylhäälläkin sakeampi, mutta nyt sentään koko torre oli nähtävillä, mutta mitään mahdollisuutta ei ollut edes arvailla, miltä alhaalla laaksossa näyttäisi. Torre kakkosellekin jatkoin, ja matkalla oli portaikko, jota olin ihaillut kotona Instagram-kuvista. Kolmaskin torre on, mutta palasin takaisin.
Kovin pikkuruinen muurein ympäröity vanha kaupunki on. Historiallinen ympäristö on valjastettu turismille. Liikkeet myyvät kamaa. Toki niistä saa ihan kunnollista vaatetta, laukkua, kosmetiikkaa ja korua, mutta kyllä on roinaa kaikenmoista. Yliedustettuna ovat myös pikaruokabaarit, siis sellaiset, joissa on lasagnen ja limun kuvat ikkunoissa. Oikean ruoan perään kannattaa olla ajoissa. Minä missasin taas lounaan. Puoli kolmelta oli enää turha kolkutella ravintoloiden ovilla. Onneksi löysin La Gattan, hauskan kahvila-baarin, josta saa mm. täytettyjä crepsejä. Paksujen kiviseinien ja tiilikaton alla soivat musiikkivideot (täysillä), mutta paikka on viihtyisä. Koleassa kahdeksan asteen sumusäässä kävely vaati myös pistäytymistä kaakaolla. Se todella oli hot chocolate: paksua kuin suklaakastike, mutta voi miten hyvää!
San Marino on kaunis. Ihan toisenlainen fiilis epäilemättä tulisi kesällä tai loppukeväästä, kun aurinko lämmittäisi – ja ehkä sumukin olisi vain muisto syksystä. Toisaalta taas silloin turistejakin olisi epäilemättä paljon enemmän. Olisin halunnut nähdä tämän näkymän, mutta en onnistunut. Se harmittaa. Oikeastaan sen vuoksi halusin San Marinoon asti ajella. Nyt on pikkumaa kuitenkin osaltani nähty. En usko, että näille kulmille enää palaan. Lähistön rantakaupungit, kuten Rimini, eivät minua houkuttele lainkaan. Mutta lilliputissa käymättömälle sanoisin, että kyllä tämäkin nähdä kannattaa. Vähän naurattaa tuo näkeminen, enhän kahteen kertaan voi sanoa oikein nähneeni.
10 comments
Täytyy kyllä sanoa, että San Marinossa on uniikkia tunnelmaa näissä sumukuvissa. Kuten viime viikolla sanoin Venetsiasta, niin pätee sama ajatus San Marinoonkin. Täytyy siis suunnata joskus pahimman sesongin ulkopuolella. Kesällä kaupunki kuulemma täyttyy Riminiltä päiväretkiä tekevistä ja sitä aikaa vältän mieluummin kuin ruttoa 😀
Yllättävän monta hotellia oli vanhassa kaupungissa. Minä luulin, että San Marinoon tullaan vain päiväretkille, nimenomaan juuri Riministä ja muista rannikkokaupungeista. Koska kaupunki on minikokoa, ajatus siitä, minusta ja kymmenistä bussilastillisista… juu ei.
Juu, kaupungissa on hotelleja! Me olimme siellä joulun tienoilla muutama vuosi sitten ja kun sinne (vuokra-)autolla olimme menossa poliisi pysäytti jossain vaiheessa, olisi varmaan ohjannut parkkipaikalle, niin parahdin että GPS:ämme käskee menemään tuohon suuntaan – siinä kun oli ylhäällä olevan hotellimme koordinaatit. Selitys kelpasi poliisille ja pääsimme ylös. Onneksi hotellissa oli parkkipaikkoja, muutama, ja ystävällinen omistaja (?) joka opasti meidät sentti sentiltä ahtaalla tontilla, että miten sen auton saimme parkkiin! Illalla ja aamulla, talvella, ei kaupungissa ollut juuri turistin turistia. Aamulla oli satanut lunta ja ylhäältä hotellistamme näki kivasti kaupungin lumiset katot – hienon näköistä!
Aivan varmasti näytti kivalta! Minä en nähnyt alas vuorelta lainkaan. Vähissä olivat turistit marraskuun lopulla, mutta oli meitä jonkin verran. Hiljaisessa kaupungissa voivi olla hauska vaikka yöpyäkin, mutta toisaalta ainakin vanhan kaupunki on tosi pian nähty.
Me kävimme 15 v. sitten tuollaisella surullisen kuuluisalla puolipäiväretkellä Riccionesta San Marinossa eli silloin, kun vielä kävimme seuramatkoilla.
Sen perusteella mitä reilussa tunnissa ehti nähdä eli esim. torneille ei ollut asiaa ei kyllä napannut yhtään edes ne sun kaipaamat maisemat. Adrianmeri näkyi ja se siitä. Turisteja ihan älyttömästi ja “hei Suomi-poika”-huutoja riitti. Ei tosiaankaan ollut mun pala kakkua.
Enemmän mua puhuttelee nuo sun sumuisten kujien kuvat, mutta ei ikinä tuonne.
Ai kamala! Siis Suomi-poika-huudot! Hui! Ei onneksi ollut mitään sellaista.
Maisemasta olisin tosiaan kaivannut enemmän sitä, että näkisin alhaalta päin kaupungin kohoavan edessäni vuorella.
Kuvauksellinen kaupunki sumupäivänä olikin. Kesäisessä ruuhkassa kuvat olisivat luultavasti vain täynnä liian pienissä vaatteissa kulkevia palaneita turisteja. 🙂
Todella kauniit kuvat ja sumu tuo hienon tunnelman. 🙂 Olisipa ihan päästä joku kerta itsekin San Marinoon! Ehkäpä pitäisi joku Italian reissu suunnitella…
Ei se minusta niin kiinnostava ole, että varta vasten lähtisi, mutta jos Toscanan ja/tai Emilia-Romagnan alueella liikkuu, miksei kävisi samalla. Toisaalta Italian-matkoja ei koskaan voi olla liikaa…
Me käytiin tuolla joskus viitisen vuotta sitten toukokuussa. Oli kirkasta ja turisteja semisti. Suomalaisturrejahan tuolla on kuulema joskus 15-20v sitten ollut paljonkin seuramatkoilla, mutta nykyään vain vähän. Olen samaa mieltä muiden kanssa, että sumu kyllä tekee hienon tunnelman kuviin 🙂
En seuraa seuramatkatarjontaa, mutta enpä tosiaan muista Riministä ja Riccionesta puhutun juurikaan viime vuosina. San Marino on siis aikalailla porovapaata vyöhykettä, jollei satunnaisia omatoimimatkailijoita lasketa? 😉