Sadan ja yhden maan tarinoita. Yksi jokaisesta.

Olen käynyt 101 maassa. 

En minä ole niitä erityisesti keräillyt. Mutta kun maailma kiehtoo ja matkailu on intohimo, näin on käynyt. 

Kun aloimme mieheni kanssa matkustella, hän jossain vaiheessa sanoi leikkimielisesti haluavansa käydä sadassa maassa, ennen kuin täyttää 50. Itse kiristin tahtia ja sanoin, että kyllä sata pitää olla, ennen kuin täytän 40. Ai yritettiinkö sitä? Ei. Matkailu on minulle elämyksiä, kokemuksia, ei kilpailua ja tavoitteita. Mutta on minusta silti kiva sanoa, että olen käynyt sadassa maassa. Ai miksi? Koska siitä näkee, että minua kiinnostaa koko maailma.

Kerronpa nyt tarinan, ihan pienen, ihan jokaisesta 101:stä.  

Alankomaat on aika erilainen Amsterdamissa ja Aruballa: vain toisessa olen olen ajellut skootterilla pitkin Eagle beachia. Albaniassa kaljamainoksen naisen tissit hallitsivat kaupunkikuvaa ja tuijottivat parvekkeellemmekin. Algeriassa siemailimme paikallisessa kodissa minttuteetä kasbahin kierroksen lomassa. Andorraa paremmin on jäänyt mieleen linna, jossa yövyimme matkalla Barcelonasta tuohon minivaltioon (eikä siellä ole niin edullista, kuin jotkut väittävät). Antigua (ja Barbuda) on suosikkini Karibian saarista. Arabiemiirikunnat pitäisi kiertää kaikki, jotta näkisi muutakin kuin pienen palan Dubaita. Lorin alueen luostarit hurmasivat Armeniassa. Azerbaidzanissa selvitin totuuden liekkitorneista, ihmettelin luksusliikkeiden määrää ja mutavulkaanoja.

Marssivat flamingot saartoivat minut Bahamalla. Bahrainissa suljetutkin ovet aukesivat, kun tulimme kutsutuksi paikalliseen seuraan. Barbados on risteilysatamaksi liian iso ja jäi siksi minulle kovin etäiseksi. Hämmästyin pissivän pojan pienuutta Belgiassa. Belize on vähän rosoisempaa Karibiaa. Bosnia-Hertsegovinassa pommitusten jäljet ja miinat teiden varsilla toivat eurooppalaisen sodan kovin lähelle. Ihka aidot Rion karnevaalit Brasiliassa olivat entisen sambatytön unelmien täyttymys. Ehkä eniten ikinä Bulgaria onnistui osoittamaan kaikki ennakkokäsitykseni täysin vääriksi ja olemaan lomakohde vailla vertaa.

Costa Ricassa palelin, koska en mitenkään käsittänyt, että koko maassa ei ole helle, vaikka rannalla olisi.
 
Dominikaanisessa tasavallassa rantakohteiden prostituutio tuli liian iholle.
 
Egyptissä kävin liian nuorena: aha, noi on ne pyramidit. En ole Espanjaa vielä paljon nähnyt, mutta pidin Madridista enemmän kuin suosikkikohde Barcelonasta. Etelä-Koreassa kiipesimme kuumassa ja kosteassa mielestäni ikuisuuden katsomaan buddhaa, joka lopulta oli hädin tuskin metrinen. Etiopiassa istuimme katubaarissa paikallisten kanssa, joista yksi oli käynyt useasti Tampereella.

Gambiassa joutui lopulta palkkaamaan mukana kulkijan, ettei tarvinnut hätistellä hännystelijöitä. Eipä olla poliisisaattueessa ajeltu kuin Georgiassa. Guatemalassa Antigua-niminen kaupunki ihastutti: voi niitä värejä ja siirtomaahenkistä vanhaa kaupunkia.
 
Haiti oli risteilymatkustajalle vain suljettu reservaatti. Roatanin saarella Hondurasissa ajelimme kaksi päällä skootterilla, koska en vielä voinut vuokrata omaa.
 
Indonesiassa tuli karvaasti koettua, että pilvinenkin sää on polttava. Valkoinen paratiisiranta toimi myös käymälänä Intiassa, ja jostain syystä Taj Mahal ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Kuvittelimme kiertävämme puoli Irlantia vajaassa viikossa ja erehdyimme pahasti. Islannin luonto on ihmeellistä, välillä kuin toiselta planeetalta. Iso-Britannia on muistoja isästä, jonka kanssa kävin Lontoossa ja näin Dianan. Sapatin rummutusta, Via Dolorosaa ja rokkikukkoja oli viikko Israelissa. Italiaa vihaan ja rakastan ja jälkimmäisen vuoksi sinne aina palaan. Matkustimme Itävaltaan kerran vain nähdäksemme Fu Longin, kovin pienen pandapojan, mutta sepä oli koko pääsiäisen vain puunkolossa eikä näyttäytynyt yleisölle.

 Jamaikan luonne ei tainnut paljastua kaatosateessa. Turisti on aika ihmeissään rullaportaisiin saakka kumartelevasta myyjästä Japanissa. Kuolleessameressä huono uimarikin kellui kivasti Jordaniassa.

Kambodzaa ei voi kohdata ilman, että kohtaisi sen rumaa historiaa, mutta kovasti yritin – en sulkeakseni silmiä totuudelta vaan säästääkseni siltä itseäni. Kap Verdellä osallistuin hiekkalinnanrakennuskilpailuun ja sain kunniamaininnan. Keniassa näin ensimmäiset luonnonvaraiset norsut. Kiinassa silitin pandaa. Kolumbiani rajoittuu Cartagenaan ja sen Unesco-keskustaan, joka ainakin oli turvallinen, vaikka maan tilannetta muuten pidän vähän pelottavana. Kosovossa näkyivät jälleenrakennus ja toisaalta sodan tuhoisat jäljet. Kreikkaa olen kokenut perheen, ystävien ja puolison kanssa sekä viimeksi yksin. Kroatiassa huomasin jopa innostuvani vähän jalkapallosta, tai lähinnä Diego Forlanista, kun seurasimme MM-kisoja paikallisten kanssa baareissa. Kuwaitissa päädyin whatsappailemaan kahden saudimiehen kanssa. Kypros on minulle vain nuoruuden etelänmatkoja.

Latviaan en ole koskaan varsinaisesti mennyt, mutta Riian vanhaa kaupunkia olen kummasti ehtinyt koluta välilaskuilla ja peruttujen lentojen vuoksi yöpynytkin. Libanonin rajalla tullimies alkoi syödä matkalaukustamme pähkinöitä. Liechtensteinissa olen syönyt lounasta, mutta on maa kyllä niin pieni, ettei välttämättä huomaa ennen kuin on jo ajanut sen läpi. Ystävän kanssa taisimme viettää viikonlopun Vilnassa, Liettuassa, syöden. Luxemburgissa join kuohuvaa hienojen rouvien kahvilassa ja ihastuin Mudamiin, modernin taiteen museoon.

Makedoniassa oli niin kuuma, ettei järki kulkenut, mutta silti Ohridissa järvi niin kylmä, ettei uimaan ilennyt. Vuosituhat vaihtui Malesiassa rantabileissä paljain jaloin. Maltalla otin ensimmäisen (ja ainoan) tatuointini – ihan vain hennalla. Ehkä kaikkien aikojen kulttuurishokin koin Marokossa, kun lampaanpäät ritisivät nuotioissa Marrakeshin kaduilla. Meksikon satamat ovat risteilylaivojen suosiossa, mutta yksikään niistä turistikylistä ei ole oikein vakuuttanut. Henkisesti ja fyysisesti Moldova on Euroopan reunalla, mutta minut sekin sai pitämään itsestään. Oikein piti pistää parempaa päälle, ettei Monacossa ihan tarvinnut itseään hävetä. Montenegro jäi meillä Kroatian varjoon, vaikka vierailimme esimerkiksi Kotorissa, jonka vanha kaupunki on Unescon maailmanperintölistalla. Kultaiset temppelit ja junamatka Myanmarissa jättivät pysyvät muistijäljet.

Ensimmäinen matkakohteemme mieheni kanssa oli kymmenen vuotta sitten sikamaisen kallis Norja.
 
Omanissa suppailin muessinin rukouskutsun tahtiin ja join skumppaa auringonlaskussa aavikolla (ylin kuva).
 
Panama Cityssä vanha kaupunki on kaunis, ja humanistikin mielellään seurasi laivan kulkua kanavassa Tyyneltämereltä Karibian puolelle. Lissabonissa Portugalissa oli mieletöntä ajella Segwayllä pitkin Alfaman pikkukatuja (ja nauttia päälle vähän vinho verdeä). Puolassa laskimme veljen kanssa leirintäalueella, kuinka monta ikkunaa voi olla rivissä asuntovaunussa: suurimmathan olivat kuin busseja.

Näin ensimmäisen kerran auringon laskevan hiekkaan ja täydellisen pimeyden Qatarissa.
 
Ranska ei ole onnistunut saamaan minua puolelleen. Romaniassa jäi Drakula näkemättä, mutta onneksi taksikuski laillisesti huijasi. Ruotsi on minulle vain Sergelin torin rullaportaat, joihin ihastuin lapsena ja joilla ajelin monen monta kierrosta edestakaisin.
 
Häämatkalle menimme Saint Kitts ja Nevisille, jolla talot eivät saa olla korkeampia kuin palmut. Saint Luciassakin voi nauttia hiljaisista rannoista. Saksa ei ole paska maa, vaikka Seppo Räty niin on väittänyt. Kaksi kertaa olen ollut näkemättä San Marinoa, koska se oli sumun peitossa. Mihinkään muuhun paikkaan ei ole jäänyt samanlaista kaipuuta kuin São Tomé ja Príncipeen. Senegalissa tutustuin entisajan kammottavaan orjakauppaan. Serbiassa olen syönyt parasta liharuokaa ikinä – ja mihin hintaan! Toisenlaisia ruokaelämyksiä nautin Singaporen katukeittiöissä. Slovakiassa piti poistaa hotellihuoneesta ikkuna, jotta kämpässä saattoi nukkua. Sloveniassa karkasimme kesken allasjumpan ja diggailimme Andy Warhollia Piranissa. Suomi on oikeastaan jäänyt näkemättä, kun veri on vetänyt maailmalle. Veveyn kaupungissa Sveitsissä tahtoisin veittää eläkepäiväni, jos siihen olisi varaa. Suren Syyrian nykytilannetta, koska se maa, johon minä tutustuin, oli maailman ystävällisin ja tutustutti lempeästi arabikulttuuriin.

Taiwan yllätti monipuolisuudellaan. Eipä ole muualla kusetettu koiraa päälleni kuin Pajen rannalla Sanzibarilla, joka kuuluu Tansaniaan. Tanskasta kaikki kuulemma alkoi: nelikuinen Annika aloitti maailman valloittamisen. Kokeilin yksin matkustamisen rajojani Thaimaassa ja pärjäsin mielestäni aika hyvin. Tsekki oli ensimmäinen yksin matkalla -kohteeni, ja nautin siitä, vaikken olutta juomattomana olutkulttuuriin tutustunutkaan. Tunisiassa todistimme ystäväni kanssa, että mahdotonkin on mahdollista ja teimme retkemme ihan itse. Aloin ymmärtää Turkin fantastisuutta vasta aikuisena.

Erilaisten apinoiden perässä kuljin viidakossa Ugandassa. Kiovasta, Ukrainan pääkaupungista, muistan parhaiten kultaiset sipulikupolit, kutsun vaateliikkeen avajaisiin ja sampanjassa haudutetun lohen. Unkarissa viihdyin kylpylässä ja nautin hyvästä ruoasta. Vanhan Silkkitien varrella Uzbekistanissa ihmettelin vanhaa loistokkuutta.

Minua luultiin prostituoiduksi Valko-Venäjällä, mutta onneksi siellä oli suosikkiravintolani viittaa edelleen kantava Grand Cafe. Vatikaanissa Pietarin kirkon aukiolla seurasin edellisen paavin messua. Rajalta ostetut sampanjapullot poksahtelivat itsekseen hotellihuoneen pöydällä Venäjällä. Vietnamissa oikeasti ehkä kaikilla on mopo (ja paremmilla tovereilla Mersu). Virossa veivasin lossia.

Yhdysvallat on minulle New York (ihana!) ja risteilysatamat, mutta ainakin Alaskaan pitäisi päästä, ja miksei ajaa rannikolta rannikolle, nähdä Hollywood Hills, LA, San Fransisco ja ihan muutama muukin paikka.