Olen jo aiemmin tainnut kertoa äitini kokemuksista hurjan vieraanvaraisista ja ystävällisistä georgialaisista ja siitä, että omat noin 30 vuotta uudemmat kokemukseni ovat aivan erilaisia. Tänään kaikki muuttui. Taidan melkeinpä sanoa georgialaisia jopa syyrialaisia ystävällisemmiksi, ja se on paljon!
Tulimme Tbilisistä. Kävimme matkalla katsomassa mielettömän David Garejan ja pitkän päivän jälkeen saavuimme Telaviin, jossa meillä oli varaus Kakhetian Yard -nimiseen hotelliin. Tietenkään en ollut tajunnut tulostaa minkäänlaista karttaa. Otin vain muistiin osoitteen. Lonely Planetin kartassa oli vain muutaman pääkadun nimet, eivätkä taksimiehetkään osanneet neuvoa. Varsinkin omalla kuskilla alkoi jo vähän hermoa kiristää. Kävi vielä niin, että yhdessä risteyksessä tuli ajettua jotenkin väärin, joten seisoimme keskellä risteystä puskuri puskurissa poliisiauton kanssa. Kohta oli aseistettu kaveri ikkunan takana kyselemässä jotain, mutta emme todellakaan tienneet mitä. Tarjosimme auton papereita ja ajokorttia, samalla kun kaveri soitteli johonkin. Ainakin minä mietin, kuinka suurella setelillä tästä voi selvitä.
Vähitellen aloin relata, kun hän osoittikin karttaamme. Yritimme selittää, mihin olemme menossa, mutta hän puhui vain georgiaa. Pian paikalla oli toinen poliisiauto, lisää aseistettuja miehiä ja kaikki vain pudistelivat päätään. Kohta tuli kolmas auto ja englantia puhuva konstaapeli. Hän tiesi myös hotellin ja käski lähteä seuraamaan heitä. Niinpä ajelimme poliisiauton perässä ehkäpä kilometrin verran. Saavuimme kuvan perusteella oikean näköisen hotellin eteen. Konstaapeli käski istua autossa kunnes on selvittänyt paikan. Oli kuulemma meidän hotellimme. Kiitimme kovasti, heilautimme kättä, ja poliisi poistui portilta. Eipä olla ennen ajettu poliisisaattueessa.
Odotellessamme huoneen avainta kurkkasimme avoimesta ovesta ravintolasaliin. Ennen kuin ehdimme kääntyä takaisin, meidät oli toivotettu tervetulleiksi ja pöytään kannettiin lisää tuoleja. Kohta edessämme oli ruokaa ja viiniä, ympärillä äärettömän mukavia ja ystävällisiä tbilisiläisiä, jotka olivat työpaikan virkistysmatkalla. Vietimme heidän kanssaan nelisen tuntia keskustellen ja maljoja nostellen. Maljoja nostettiin georgialaiselle ruoalle, kuolleille läheisille (samalla moni kastoi viiniin leipää), sodissa kaatuneille, naisille, miehille, lapsille, tietenkin monta kertaa yritykselle, jossa he kaikki työskentelivät, meille suomalaisille vieraille, äideille, milloin kenellekin. Lasia ei sopinut kohottaa, jollei se ollut täynnä, joten illan aikana tuli juotua jonkin verran georgialaista viiniä, joka onneksi ei ole vahvaa. Välillä kuuntelimme georgialaisia runoja. Koko seurue työskentelee Cardio Express -ambulanssifirmassa, jonka omistaja ja perustaja oli pöydän isäntä. Noin puolet oli kardiologeja, loput firman muuta henkilökuntaa.
Ilta oli uskomaton. Isäntä sanoi, että meidän pitäisi ajatella häntä kuin veljenä, hän kutsui kotiinsa, ei hyväksynyt vastausta, että tulisimme Georgiaan vielä joskus, vaan on palattava jo ensi vuonna. Tietysti vieraille kuulu puhua kauniita, mutta tiedätkö, en epäillyt lainkaan hänen sanojaan. Niin paljon olin kuullut georgialaisesta kansanluonteesta.
Ilta oli uskomaton. Opimme jotain georgialaisesta kansanluonteesta. Toivottavasti hekin oppivat jotain meistä suomalaisista.
Istuimme sunnuntai-iltana vielä hetken lämpimässä illassa tähtitaivaan alla Kakhetian Yardin pihalla viini- ja brandylasillisten kanssa ja katsoimme, kuinka grillissä kypsyi lammas. Kun tuli maksun aika, tarjoilija sanoi meidän olevan heidän vieraitaan eikä tuonut laskua. Aamulla meille katettiin varjoisa pöytä pihalle ja kannettiin ruokaa kaksin käsin: leipää, voita, juustoa, maksamakkaraa, mehua, teetä, kananmunia, keksejä, kurkkua, tomaattia, jotain valkoista, josta en tiedä, mitä se oli, ja perunamuusia. Oikein hyvää muusia oli, voita paljon, mutta en minä sitä enempää lusikallista aamupalaksi saanut syötyä. Mies otti kaksi, jotta näyttäisi, että todella ollaan kaikkea syöty. Hintaa tälle B&B-kokemukselle tuli kaikkineen 40 euroa.
