Tulin 32-asteiseen George Towniin kirkkaassa auringonpaisteessa, juuri sellaisissa olosuhteissa, ettei ihan heti tule nälkä. George Town on erinomainen ruokakaupunki, olin kuitenkin lukenut jostain. Hotellilla minulta kysyttiin, mistä olen kiinnostunut. Haluttiin näyttää kartalta, mihin kannattaisi mennä. Kiinnostuksenkohteiden joukossa oli ruoka. Onhan ruoka minulle tärkeää, nautintohan hyvä ruoka on, mutta en ollut ajatellut, että Penang olisi jonkinlainen kulinaristinen keskus. Auringon laskettua aloin kuitenkin ottaa haastetta vastaan: halusin selvittää kaupungin maineen todenperäisyyden.
Kapitan-niminen ravintola näytti suositulta. Intialaisia, muslimeja, satunnaisia turisteja, pöydät melkein täynnä. Näytti hyvältä. Palvelusta en puhuisi samassa lauseessa Kapitanin kanssa, mutta syömäänhän minä olin tullut, en seurustelemaan. Ympärillä jengi riipi ruokiaan sormin. Se selitti, miksi yhdellä seinällä oli jatkuva jono käsienpesualtaille. Minä tietenkin syön haarukalla ja lusikalla, suunnittelin. (Lusikalla Malesiassa syödään. Veitsiä en nähnyt kuin hampurilaispaikassa.) En syönyt. Tilasin kanaa, riisiä ja kastiketta. Biryania suositeltiin. Mutta ei se ihan tältä näytä kotiinkuljetettuna Helsingissä… Ei tullut mukana ruokailuvälineitä. Hain haarukan, iskin kiinni, huomasin mahdottomaksi, menin pesemään kädet ja tartuin kiinni. Loistavaa! Kynnenaluset kanassa tiesi syöneensä. Ruoka ja limu maksoivat reilut kolme euroa. Kun poikkesin kotimatkalla Long Barissa, pelkkä soodavesi nätissä lasissa ja joukossa jotain aasialaista maksoi enemmän.
Vasta myöhemmin muistin, että intialainen syö oikealla ja pyyhkii ahterinsa vasemmalla. Taisi olla minulla molemmat kädet ruoassa.
Asam laksaan tutustuminen onkin paljon kiinnostavampi tarina. Olin syönyt hotellilla aivan loistavan aamupalan enkä oikeastaan ollut lainkaan vielä nälkäinen, mutta yhtäkkiä huomasin syöväni kalasoppaa. Olin kävellyt koko aamupäivän kaupungilla kartta kädessä ja suunnistanut katutaidetta. Alkoi sataa. Ensimmäisten pisaroiden jälkeen, ennen kaatosateen alkua, huomasin pienen kodikkaannäköisen paikan, josta sai kevytlimua. Hampaaton pappa sen minulle tarjoili. Huomasin olevani jonkinlaisessa kaupassa. Pian paikalle tuli omistajaperhe lounaineen. Eihän minua haittaa, jos he syövät? Ei tietenkään. Kohta alkoi tulla muitakin asiakkaita sadetta pakoon. Kualalumpurilaisesta seurueesta pari keskittyi vaatteiden ostamiseen ja yksi rouva istui seurakseni. Rouva Lam. Hän halusi kertoa minulle Penangin must eat -ruoista, ja jotenkin siinä kävi niin, että pian kauppiasperheen poika lähti hakemaan minulle asam laksaa viereisestä ravintolasta. En edelleenkään ollut nälkäinen, mutta euron soppa oli oikein herkullista.
Rouva Lam kirjoitti loput suosituksensa karttaani. Se ruokalistanani lähdin kohti uusia ruokaseikkailuja.
Aika Penangilla ruokapatojen äärellä alkoi käydä vähiin, joten menin viimeisenä päivänä ravintolaan oman ruokalistani kanssa. Onko teillä näitä? Ei ole. Mutta ystävällinen kaveri osoitti minulle, mistä voisin saada char koay teow’ta. Hän näytti tien toisella puolella olevaa katukeittiötä. Olen ollut huono syömään niissä. Vähän hirvittää hygienian ja kohtuullinen helposti reagoivan vatsani yhteys, mutta eivätköhän viikot Aasiassa jo ole tehneet tehtävänsä, arvelin. Vilkkaan näköinen paikka ainakin oli. Juomaksi otin tarjoilijan suositusmehua. Mehu oli hyvää, smoothien paksuista. Passionhedelmää ainakin, ehkä mangoakin. Rouva Lam oli lohduttanut, että kun ravintolaväki näkee minut, se riittää, ettei ruoasta tehdä liian tulista. Kyllä char koay teow’ta syödessä vähän lämmin tuli, mutta ei sentään pitkäkestoista poltetta. Herkkua.
32 comments
Aah, ruoka näyttää todella hyvältä!! Kuulostaa siltä, että sulla oli kiva Penangin reissu 🙂 Itse tykkään syödä katukeittiöissä, niissä yleensä on ollut paras ruoka.
Joo, nämä jutut ovat ensimmäiseltä kerralta. Lähdin saarelta mutta palasin vielä. Muutin suunnitelmia, koska tykkäsin Penangista niin paljon. 🙂 Katukeittiöt piti jättää väliin oikeastaan senkin takia, että niiden ruoka oli minulle liian tulista. typit, joihin tutustuin, sanoivat suoraan vaikkapa omista annoksistaan, etten pysty syömään niitä, kun olivat nähneet lieskat korvissani aiemmin. 🙂
Ooh, ja tietty piti lukea tämä nälkäisenä….
Niin, noista katuruokapaikoista. Kun olin vaihtarina Meksikossa, kävin monta kertaa viikossa syömässä tuollaisissa vastaavissa paikoissa, joihin turisti ei olisi mennyt ikimaailmassa, mutta joihin kaverini ja host-perheeni kuitenkin minua ahkerasti roudasivat. Se oli mahtavinta aikaa elämässäni, eikä varmasti vähiten kaiken sen ihana ruoan vuoksi. Ehkä tuosta kokemuksesta johtuen käyn nykyäänkin tosi hanakasti juuri tuollaisten muovituoliravintoloiden kimppuun, vaikka se kaikilta osin on aivan epätyypillistä minulle, kun kuitenkin rakastan erityisesti fine diningia enkä siedä muovituoleja. 😀 ;D Ilmeisesti yleinen rakkaus ruokaa kohtaan menee kaiken edelle, mitäköhän tästäkin ajattelisi…
Ymmärrän sinua ihan täydellisesti. Minuakin muovituolit aika helpolla karkottavat, mutta hyvä ruoka ei katso ympäristöä. Tulisuus vain hirvitti. Ei ole minun suomalainen suuni tottunut.
Ruoka on kyllä niin tärkeä osa matkailua, että nykyään vähän jo vaikuttaa matkakohteiden valintaan, saako siellä hyvää ruokaa vai ei. Katukeittiöissä usein tosiaan voi saada sitä maukkainta, mutta minäkin pelkään herkän vatsani puolesta. Ja joskus olenkin joutunut sairaalaan kolmeksi päiväksi tiputukseen rantabaarin jäljiltä…
Minä olen säästynyt tuollaisilta kamaluuksilta, vain pahimmillaan parin päivän sänky-vessa-vankila.
Itsekin tykkään syödä paikallista katukeittiöistä. Yleensä syönkin juuri nopeasti jotain helppoa paikallista, jotta pääsen taas jatkamaan matkaa. Varsinainen ruokakulinarismi ei ole ihan mun juttu, mutta katukeittiöt ovat parasta!
Minä haluaisin olla matkakulinaristi, mutta olen tosi huono varaamaan ravintolasta pöytää tai ylipäätään suunnittelemaan ruokapaikkaa etukäteen. Myönnän myös hinnan vaikuttavan: maksan mieluummin hotellista kuin kalliista ruoasta. Eihän hyvä ruoka tietenkään automaattisesti ole kallista, mutta fine dining usein on.
Malesiassa syö kyllä halvalla ja tuli kyllä maisteltua muutamaa hyvää ruokaa siellä ollessa. Ruokien nimet olen kyllä jo unohtanut. 😀
On ihanaa, kun ei ruokalistalta tarvitse katsoa hintoja. Syö vain, mitä mieli tekee.
Oih, Malesian herkut on vielä maistelematta… Vesi herahti kielelle tätä lukiessa! Ja olisi kiva saada maistaa joskus paikallisille tarkoitettua tulisuusastetta – pidän tulisesta ruuasta, mutta en tiedä, onko sietokykyni kuitenkin vain länsimaisissa rajoissa… 😀
Olin illallisella paikallisessa porukassa yhtenä iltana. Silloin jäi jopa osalla heistä syömättä ja odottivat toista keitinlientä, että saivat syötyä. 🙂 Tietääkseni siis pääsin kokeilemaan (ja kuivaamaan hikeä otsalta ja niistämään nenää).
Ai että näyttää hyvältä! Tiesin, että olisi virhe lukea tämä postaus, kun lounaaseen on vielä tunti…
Taidat valita lounaalla jotain tulista. 🙂
Ah, ruoka ja loma! Voittamaton yhdistelmä! 🙂
Katuruokaan mulla on vähän samanlainen suhtautuminen tuon hygienian suhteen, pelkäisin viettäväni lopun lomaa toiletin puolella. Tulinen ruoka taas on herkkua! 🙂
Olen yrittänyt vähän laihduttaa, mutta kuten sanoit, loma ja ruoka. Ne vain kuuluvat yhteen…
Hauskoja ruokakokemuksia ja varmasti maittavia! 🙂
Joskus ruokaankin liittyy tarinoita. 🙂
Penang ja erityisesti George Town on loistava ruokakohde. Tuo katuruoka, nam! Tulee vesi kielelle, kun mietin erästä omaa illallistani siellä katukeittiössä. En osannut valita, mitä halusin syödä, joten pöytä notkui herkuista. Yllätyin myös George Townin hienostuneesta ja modernista kahvilakulttuurista, sitä en osannut odottaa.
Totta, siellä todella on kaikenlaisia kahviloita! Epätyypillisiä Aasiassa.
Nam, nälkähän tässä tuli vaikka juuri söin 🙂
Jotenkin nuo muovituoliravintolat ovat aina kiehtoneet minua. Paras aamiaiseni on ollut Bahranissa jonkun huoltamon ravintolabaarissa, minne ikimaailmassa en olisi eksynyt jollei sitä paikkaa olisi siellä asunut kaverini tiennyt. Usein parhaat ruokailukokemukset koetaankin reissuilla maanläheisesti, vaikka itse rakastan myös fine diningia.
Minä yritän välttää muovituolipaikkoja, mutta Aasiassa se on aika vaikeaa. 🙂 Bahrain on kyllä ihme paikks kaikin puolin, mutta se on taas oma tarinansa.
Penangin sapuskasta oon kuullut monelta paljon hyvää! Aasialaisen ja tulisen ruuan suurena ystävänä näyttää kyllä ihan älyttömän hyvältä. Maistuis!
Lopulta kokeilin uusia juttuja liiankin vähän, ehkä juuri liian tulisuuden pelossa. Siksi aika usein sorruin perus intialaiseen.
Ai kun näyttää maittavalta! Malesian ruoat ei ole koskaan jotenkin säväyttänyt kun siellä on tullut käytyä, mutta kokemusta on lähinnä saarilta ja Kuala Lumpurista. Ei se erityisen pahaakaan ole ollut, muttei vaan mieleen painuvaa. Kenties Penang on vähän kuten Vietnamin Hoi An -kulinaristinen mekka, josta sitten löytyykin NE jutut tästä maasta. 🙂
Minullekaan Malesia ei ole erityisesti ruokamaa, mutta koska Penangin kohdalla siitä niin paljon puhuttiin, halusin kertoa omat tarinani.
Hyvältä näyttää ja kuulostaa! Täälläkin ilmoittautuu yksi katukeittiöiden kaihtaja (työni vuoksi tiedän ihan liikaa 😀 ) mutta onhan niitä tullut joskus kokeiltua, ja mukaviakin yllätyksiä niistä voi rohkea maistelija saada 🙂
Ehkä pelkomme ovat turhia, mutta toisaalta miksi ottaa riski, jos itseä epäilyttä. Säästyin koko 7-viikkoisen Aasiassa ilman vatsavaivoja, mikä oli aika harvinaista, joten jollain tapaa olin osannut valita ruokapaikkani oikein.
Annika.
Luin postauksen . Tiedät kyllä miksi en nyt vain yksinkertaisesti jaksa sitä sen enempää kommentoida. Seuraavalla kerralla sitten <3
Kaikelle on aikansa. <3
Jännä juttu, minä kuulin myös paljon kehuja kuinka kulinaristinen paikka Penang on, mutta ei itse oikein koettu sitä aivan niin. Tosin, löydettiin mielestämme parhaat herkut mielenkiintoisesta Nagore Square -kaupunginosasta, joka oli täynnä ravintoloita ja pikkuputiikkeja. Siellä viihdyttiin 🙂
Olisipa ollut kiva tietää tuosta kaupunginosasta vielä, kun olin siellä. Toisaalta en ollut niin kauaa, että olisin kaivannut uusia kulmia. Mutta jos palaan, tiedän, mitä etsiä!