Pari päivää ja yötä Bangkokissa

Jos oli Sukhothain temppelialue iltavalaistuksessa taianomainen, jotain erittäin epätodellista oli Sukhothain lentokentässäkin. Hotellilla sanottiin, että riittää hyvin, jos lähden kentälle 45 minuuttia ennen koneen lähtöä, onhan sinne matkaa vain viisi minuuttia. Aika tiukalta tuntui aikataulu, joten olin valmiina hyvissä ajoin. Ei olisi tarvinnut. Kentällä oli kyltti, että 30 minuuttia ennen pitää tulla. 

Itse kenttä oli kuin pieni thai-kylä avoimine rakennuksineen, kukkineen, suihkulähteineen. Ilmeisesti lentoja on tasan kaksi päivässä, molemmat Bangkokiin ja Bangkokista. Kone pysähtyy kiitotien päähän, ja sinne mennään pienillä avovaunuilla. Noin kymmenen metrin päässä saapuvien puolesta rakennusta oli kolme kirahvia ja vähän kauempana lauma seeproja. Oikeasti. Kun kone lähti rullaamaan kohti kiitotien päätä, matkatavarat lastanneet ja muu kenttähenkilökunta kumarsi rivissä liikkuvalle koneelle. Et ehkä enää ihmettele, miksi sanoin paikan olevan vähän epätodellinen. 

Päädyin ottamaan Bangkokin hotellin keskustasta, Cantral World -ostarin yläkerrasta. Olen ollut Bangkokissa kahdesti aikaisemmin ja molemmilla kerroilla asunut joen rannassa. Edellisen kerran Chatrium-hotelli oli todellinen vaihtoehto nytkin, mutta koska olen vain vähän aikaa, ajattelin sen olevan sittenkin vähän syrjässä. Joelle tiedän kyllä meneväni taas ajelemaan ihan muuten vain. Chao Praya -joki on minusta ehkä parasta Bangkokissa. Varaamani hotelli Centara Grand on vain 1,5 kilometrin päässä lentokenttäjunalta. Kätevää. City line tulee keskustaan alle 20 minuutissa eurolla. 

Minulla on viha-rakkaussuhde tähän kaupunkiin. En ollut aikeissa tulla tänne lainkaan, mutta mitä pidempään olin ollut Thaimaassa, sitä enemmän tänne taas halusin. Lähtiessäni kahden vuorokauden jälkeen luultavasti mietin, että olisi nämä päivät voinut muuallakin viettää. Vihaan ruuhkia, kaaosta, taksikuskien röyhkeyttä, liikkumisen hitautta, turistimassoja, turisteja kusettamaan pyrkiviä mukaoppaita, pienten elefanttien tuomista kaupunkiin, korvia raastavaa vihellystä joka kerta, kun lautta tulee laituriin joella, rahastajien tapaa kolisuttaa kolikkoputkiloaan. Rakastan Chao Praya -jokea, suurkaupungin valoja, katuelämää ostarikeskittymien ulkopuolella, pilvenpiirtäjiä, baareja pilvenpiirtäjien katolla, mahdollisuutta asua luksushotelleissa pikkurahalla, ostosmahdollisuuksia (jos kaikki rahat eivät olisi menneet kesän matkoihin).

Noin ajattelin lennolla matkalla Sukhothaista Bangkokiin. Nyt lomani on loppumassa. 12 tunnin päästä olen luultavasti jo matkalla lentokentälle. Kyllä vain, suhteeni kaupunkiin on ennallaan. Kaksi vuorokautta oli aika sopiva aika. Ensimmäisen päivän täyttivät kaksi asiaa: uima-allas ja ostarit. Kauhukseni tajusin, että minulla ei ole yhtään vaatetta, jolla voisin mennä tyylikkääseen baariin kaupungin kattojen ylle. Koska omassa hotellissanikin on baari 55. kerroksessa ja sillä vaatimus smart casual -pukeutumisesta, oli pakko yrittää keksiä päällepantavaa. Kahden viikon reissun jälkeen alkoi laukussa olla pelkkää hikistä ja vielä hikisempää casuaalia. Koska en ollut aikeissa tulla koko kaupunkiin kuin nukkumaan lentokenttähotelliin, enpä ottanut mukaan kuin vermettä, jolla viihtyä rannalla ja luonnossa. Tuntien etsintä tuotti tuloksen: aivan liian kalliin silkkimekon. Kun sitten menin hotellille, puin mekon päälle ja nousin 18 kerrosta ylös baariin (huoneeni oli 37. kerroksessa, mahtavat näköalat), oli pettymys melkoinen: oli alkanut sataa ja terassi suljettu. Juu en jäänyt romanttiseen ravintolaan pariskuntien kanssa yksin pöytään maistelemaan drinksua. 

1,5 vuotta olen muistellut kaiholla Steves cafe & cuisinea Chao Prayan varrella, laiturin numero 15 kohdalla. Sen pomelosalaatti teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Laitoin eilen sähköpostia ja kysyin, saako sitä vielä. Saa kuulemma. Onneksi tiesin jo reitin. Steve on aika kaukana kaikesta. 

Kuten sanoin, Chao Praya on minusta ehkä parasta Bangkokissa. Tiedän sanoneeni Chiang Maita halkovasta joesta, että se oli kammottavan ruskea ja likainen. Samanlainen on Chao Praya, mutta lautalla sitä pitkin ajeleminen on parasta mitä täällä voi 15 bahtilla tehdä. Ajelin 15 laiturinväliä, otin varmasti jokseenkin samat kuvat kuin aina ennenkin, mutta nautin joka hetkestä (paitsi niistä, jolloin pilli soi niin, että järki uhkasi lähteä). 

Steve oli yhtä viihtyisä kuin muistin. Sinne mennään ilman kenkiä (kuten thaimaalaiseen kotiin), terassi on laiturin vieressä, tarjoilijat ystävällisiä, hinnat sopivat. Toki kaupungista saa halvempaakin ruokaa, mutta ympäristö, ruoan laatu ja maku huomioiden parin kympin ateriani oli melkeinpä täydellinen. Tilasin täsmälleen samat ruoat ja juomat kuin viimeksi. Kala oli edelleen erinomaista, mutta pomelosalaatti ei ollutkaan jumalaista. Älä kysy pettymyksen määrää! Vika ei ollut ruoassa vaan omissa mielikuvissani.

Koska tärkeimmät nähtävyydet olen jo nähnyt, päädyin kävelemään joen vastarannalle, sinne missä must see -paikoista on oikeastaan vain Wat Arun. Nautin ympäristöstä valtavasti. Siellä paikalliset olivat omissa touhuissaan. Kuka katsoi telkkaria, laittoi ruokaa tai leikkasi varmaankynsiä talonsa edustalla. Kuinka vaatimattomia asumuksia näinkin kalliilla paikalla joen rannassa voi olla! Näytti naapurustoon olevan tulossa valtava viihdekompleksi, joka avataan 2017.

Vailla päämäärää ylitin joen (turistilta 20 bahtia, vaikka 15:llä saa ajaa vaikka koko joen!) ja päädyin vahingossa kukkamarkkinoille, joille olin ajatellut ehkä tarkoituksellakin hakeutua. Aikani pyörin ulkona kartalta, otin taksin ja palasin hotellille. Ja kiitos sateen ja ukkosen jumalille: vaikka ennusteiden mukaan sateen todennäköisyys oli 80 prosenttia, pääsin kattoterassille. Menin ajoissa, join vähän viiniä, katsoin, miten aurinko laski. Kyllä vain kannatti sittenkin tulla Bangkokiin ja ostaa mekkokin.

Olemme molemmilla aiemmilla kerroilla Bangkokissa mieheni kanssa käyneet myös Banyan Tree hotellin kattoterassilla. Oikein reipastuin viimeisen lomapäivän kunniaksi: halusin nauttia viimeiseen asti ja otin vielä taksin Banyaniin. Pääsin ylös asti, istahdin baaritiskille – ja alkoi sataa. En ymmärtänyt, miksi muutama pisara aiheutti saman tien koko baarin sulkemisen. Kun pääsin hissillä alas, satoi jo kaatamalla. Näin huonosti kävi minun baarikierrokselleni. 

Vielä yksi kiva, uusi tuttavuus oli myös Siamin alueella Siam Paragon – ja Central World -ostoskeskusten välissä oleva temppeli ja sen takana olevat ilmeisesti munkkien asunnot ja ehkä temppeliin liittyvät toimistorakennukset. Kuinka monta kertaa olen tästäkin kävellyt ohi menemättä katsomaan. Miten näin suloisia taloja voikin olla pilmenpiirtäjien välissä?

Aamulla oli aika lentää kotiin. 

Kirjoitin pari viikkoa sitten avoimen kirjeeni Finnairille. Voisin kirjoittaa sille nyt jatkoa.  Paluulennolle sain uuden tarjouksen matkustusluokan korotuksesta: 248 euroa. Se oli jo niin kohtuullinen, että tartuin tarjoukseen. Koska lento lähti aamulla, periaatteessa bisneksestä ei ollut samanlaista lisäarvoa kuin olisi ollut menolennolla, jolla nukkuminen todennäköisempää kuin päivällä, mutta tartuin tarjoukseen silti.

Nukahdin hetkeksi ja heräsin aivan hiestä märkänä. Paikallani oli aivan järkyttävän kuuma. Aikani sinnittelin, mutta sitten painoin nappia voidakseni kysyä, olisiko asialle jotain tehtävissä. Olen hirveän huono pyytämään erityispalvelua, mutta oloni alkoi olla tukala. Hetken kuluttua tuli yksi lentoemäntä, jolle esitin asiani. Hän sanoi toisen tulevan kohta. Mutta ketään ei tullut. Jonkin ajan kuluttua pysäytin ohi kulkevan lentoemännän. Hänpä oli sitä mieltä, että minulla varmaan on kuumetta. Ei, ei minulla ole, olen ihan terve. Seuraavaksi epäili kuumia aaltoja. Mitä helv#¥%iä? Kun sanoin aika tiukasti, että tuollaista en kuuntele, alkoi hirvittävä selittely, miten kolmekymppisellä kollegallaan aikaero aiheuttaa kuumia aaltoja, ja tietenkin voin olla väsynytkin. Niin, mutta olin ensin kaksi viikkoa, sitten 2,5 viikkoa Aasiassa, että ihan olen tottunut, ja minä reagoin väsymykseen palelemalla. Miten oikeasti jollain on otsaa? Missä oikeasti on Finnairin asiakaspalvelu?

Kun nyt aloitin, kerronpa taannoin tapahtuneesta. Tulimme taas jostain Aasiasta Finnairilla. Paikallani oli niin kuuma, että läähätin. Kun otin tämän puheeksi, kävi ilmi, että on henkilökunnan tiedossa, että kyseinen paikka kuumenee todella paljon, mutta asialle ei voi tehdä mitään. Silti ko. paikalle myydään lippuja kerta toisensa jälkeen. Nämä molemmat pulmat liittyivät lämpötilaan, mutta ei minulla aina ole hiki, että ei kannata ajatella minun vain olevan herkkä. Muista pulmista en nyt jaksa edes puhua. 

Tätä juttua olen kirjoitellut muutamaan kertaan Bangkokissa, paluulennolla ja nyt Iceland Airin lennolla kohti Reykjavikia ja sieltä huomenna Nuukiin. Unelmien kesä, vol. 3 jatkuu vähän viileämmällä osuudella.