Okawangon suisto, Botswana – kerran elämässä luontokokemus

Okawangon suisto ei kuulostanut minusta alkuun mitenkään rekkaretken kohokohdilta. Elephant Sandsin jälkeen en oikeastaan olisi halunnut muuta kuin istua aurinkoisella terassilla tuijottamassa juottopaikkaa ja odottamassa yhä uusien norsujen marssia paikalle. Mutta valmismatkalla en saanut valita, joten lähdin kohti tuntematonta – ja taas jotain, mitä on mahdoton unohtaa. Okawangon suisto on Unescon maailmanperintökohde, mikä sekin selittänee, että jotain todella ainutlaatuista siinä on.

Lue lisää: Elephant Sands – norsufanin unelma

Rekka jäi leiriin ja lähdimme matkaan avomaasturilla ja peräkärryllä. Aamu oli hyytävän kylmä, kuten suurin osa aamuista. Miksi jätin pipon kotiin? Kun jo oli lämmennyt, hajosi traileri. Tie oli paikoin kuin pehmeällä hiekkarannalla olisi ajellut, ja johonkin kuoppaan irtosi osa, joka katkaisi matkanteon hetkeksi. Milloin mikä tahansa vastoinkäyminen osui kohdalle, matkanjohtaja vain totesi hymyillen: ”This is Africa.” Suomalainen ehkä sanoisi sitä sattuu. Traileri jäi kamoineen siihen, ja me ajoimme rantaan. Sillä aikaa, kun kamat haettiin rikkoutuneesta kärristä, osa lähti opastetulle kävelylle ja minä jäin juttelemaan paikallisten kanssa rannalle.

Keskustelu avarsi taas maailmaani. He kertoivat elämästä suistossa. Nykyään tilanne on vähän erilainen, mutta aikuiset eivät ole juuri käyneet koulua. He oppivat kaiken tarvittavan luonnosta ja eläimistä ja niiden käyttäytymisestä vanhemmiltaan. Englantia he ovat oppineet suistoon tulleilta turisteilta. Miehet kertoivat myös perhe-elämästä. Esimerkiksi ensimmäisten kuukausien jälkeen synnytyksen jälkeen mies ei nuku samassa sängyssä puolisonsa kanssa, ja jos tämä tarvitsee apua, anoppi tulee hoitamaan. Jos lapsi on tyttö, mies ei hoida myöskään lasta näiden kuukausien aikana, mutta poikaavauvaa kyllä.

Siinä jutellessamme huomasin vastarannalla kivien alkavan liikkua – ja tapella! Paikallaan ollessaan virtahevot näyttäytyivät minulle suurina kivinä. Todellisuuden paljastuttua aloin olla aika valmis pyytämään kyydin pois. Miten ikinä voisin lähteä vesille kiikkerällä mokorolla, vähän kuin kanootilla. Että samaan suistoon uiskentelemaan hippojen kanssa? No way! Miehet vakuuttelivat, että jos ei mene liian lähelle, hippoja ei kiinnosta. Jos ei mene emon ja poikasen väliin, ei kiinnosta. Eiväthän ne edes syö lihaa. Ehkä suistossa koko ikänsä asuneet kuitenkin tietävät paremmin… Entä leopardit? Kävelyllä olleet olivat nähneet tuoreita leopardin ja saaliin raahausjälkiä. Josko nekin olisivat kylläisiä…

Ajelimme mokoroilla telttaleiriin puolisen tuntia. Mokoroa ei melota eikä soudeta vaan pitkällä kepillä työnnetään pohjasta tai penkasta. Vesi suistossa on siis varsin matalaa, välillä niin matalaa, että mokoro voi jäädä pohjasta jumiin. Yksi merkittävimpiä elinkeinoja suistossa on turismi: turistien vieminen suistoon mutta myös muun ohjelman tarjoaminen. Hotelleja tai edes mökkikyliä siellä ei ole, vaan tulijoilla on joko omat teltat mukanaan tai he majoittuvat pysyvään telttakylään, jollaiseen me menimme. Meillä oli teltoissa hetekat ja ulkokylpyhuone, joka oli siis WC-istuin (kuopan päälle asetettu) ja vajaan kymmenen litran sankosuihku, johon pyynnöstä tuotiin lämmintä vettä. Ei siis hullumpaa telttailua ollenkaan.

Okawangon suisto on täynnä elämää. Oli hyvä, etten kaikkea tiennyt esimerkiksi ennen nukkumaanmenoa. Kun alkuillasta tähyilimme lähiseutua, oli silmien edessä yhtäkkiä lauma norsuja. Olivat kaukana, mutta paljaalla silmälläkin helposti nähtävillä. Kun lähdimme kävelylle kohti auringonlaskua, suisto kuhisi eläimiä. Yksin ei ole lupa lähteä, vaan mokoroheput, suistossa koko ikänsä eläneet, lähtivät oppaiksi. Kun laskeva aurinko loi lämmintä valoaan, huomasimme kävelevämme kahden norsulauman välistä. Näimme kymmenien antilooppien loikkivan jonon. Näimme kymmenien virtahepojen silmät ja sieraimet suistoon muodostuneessa pikku järvessä. Kun siirryimme rantaa pitkin, hippojen rintamasuunta kääntyi samaan suuntaan. Meitä pidettiin silmällä. Aurinko laski suistossa virtahepojen örinää ja karjuntaa kuunnellessa.

Niiden ääni seurasi meitä pitkän matkaa. Kertoivat helposti kuuluvan puolen kilometrin päähän. Ilta meni syödessä ja nuotion ääressä. Muuta ohjelmaa ei tällaisella retkellä kaipaa. Aamulla kuulimme informaatiota, joka jälkeenpäin oli ihan ok, mutta onneksi en tiennyt tilanteen ollessa akuutti: yöllä oli kuulunut virtahepojen äänten lisäksi hyeenojen ja leijonien ääntä. Olivat olleet lähellä. Nuotio kuulemma pitää eläimet loitolla, etteivät ihan telttaan asti tule turistin iloksi.

Jos oli auringonlasku vaikuttava, en menisi vähättelemään -nousuakaan. Aamukävelyllä kirahvit piirtyivät hahmoina oranssia taivasta vasten. Näkyi kaikenlaisten eläinten tuoreita jälkiä – ja jätöksiä. Leijonista löytyi jos jonkinlaista merkkiä – myös kahdeksan kissan illallisen jämät. Paikalle osui joku porukka autolla. Kertoivat nähneensä leijonalauman illalla aterialla. Sijainti ei ollut montaa sataa metriä leiristä. Pakko myöntää, että aika kuumottava ajatus sekin, että luultavasti meitä tarkkailtiin jostain ruohikon uumenista. Tiesitkö muuten, miten pitää toimia, jos kohtaa luonnossa leijonan? Minäpä kerron. Eihän sitä koskaan tiedä. Pitää olla täysin paikallaan. Leijona ei ole niin tyhmä, että luulisi sinua kuolleeksi, vaan se luulee sinun olevan tosi kova muija tai äijä, joka ei pelkää häntä. Siksi se ei hyökkää. Mietin vain, miten ikinä pystyisin olemaan paikallani. Siinä voi kuulemma mennä tunteja.

Olisihan tänne toiseksikin yöksi jäänyt, mutta oli taas aika pakata kamat ja vaihtaa maisemaa. Kaiken luonnon ihmeellisyyden lisäksi muistan ehkä ikuisesti Kennethin, meidän mokoromiehemme. Hän oli hurmaava pipoineen, kaulahuiveineen, paljaine jalkoineen (oli hänellä hyvät kengät, mutta mokoroa kuljetti aina ilman) ja leveimpine ikinä näkeminäni hymyineen.

Suurin osa porukastamme teki myös helikopterilennon suiston yllä palattuamme suistosta. Kyllä minunkin teki mieli, mutta matka kaikkineen oli niin kallis, että enää en taipunut 180 lisädollariin. Illalla suiston hiljaisuudessa olimme kuulleet muutaman kerran helikopterin säksätyksen. Silloin tuntui, että ne pelkästään häiritsevät eläinten rauhaa. Muiden noustessa ilmaan vähän mietin omaa saituuttani, mutta kun kuulin, että suisto on kuivimmillaan kymmeneen vuoteen ja että eläimiä ei näkynyt ilmasta käsin ollenkaan, ei harmittanut enää ollenkaan.

Siinä odotellessamme lähdimme musiikin houkuttelemana etsimään mahdollista baaria. Se oli valitettavasti kiinni. Vain musa soi ja tyypit pelailivat biljardia, mutta tarjoilua ei ollut. Pieneltä kiskalta saimme limua ja appelsiineja. Tämä kylä on kehittynyt turismin avulla. Mokoroheput tuovat alueelle tuloja. Mutta vesi haettiin edelleen kaivolta pään päällä kantaen. This is Africa. Tällä kertaa käännös ei ole ’sitä sattuu’ vaan ’elämä on niin hirveän erilaista (ja eriarvoista)’.

Retki Okawangon suistoon kuului rekkaretken ylimääräiseen adventure passiin, joka maksoi 390 e ja sisälsi kolme erilaista aktiviteettia: tämän sekä kaksi retkeä Choben kansallispuistossa. Rekkaretken ostimme Acacia Africalta.