Noloin päiväpatikka. Kun kohde ei edes löytynyt

Noloin päiväpatikka. Kun kohde ei edes löytynyt

Se oli aamu, jolloin minut lukittiin huoneeseeni ja kiipesin naapurin parvekkeelle ja ikkunan taakse koputtelemaan. Aika varma alku ei niin parhaalle päivälle.

Nukuin melkein kellon ympäri. Olin pohjattoman väsynyt. Kun kuulin lehmänkellon soivan lähellä, menin parvekkeelle. Vanha nainen saatteli kolme lehmäänsä tien poskeen syömään. Saatuaan lehmät tielle rouva kiipesi aidan yli niin että pitkä hame vain heilahti. Enpä silloin vielä tiennyt, että otan hetken kuluttua mallia rouvan taidonnäytteestä. Mutta niin siinä vain kävi. Suihkun lattiakaivo ei vetänyt, ja kävin henkilökunnalle siitä kertomassa. Huoltomies lähti edeltä tutkimaan tilannella, ja minä jäin vielä kyselemään patikkareittiohjeita. Mies ei kai huomannut, että palasin huoneeseeni. Menin partsille, etten olisi tiellä. Ja hän sitten lukitsi oven lähtiessään. Guest housen seinät olivat paperinohuet. Kuulin puhetta naapurista. Niinpä rouvan mallia noudattaen kiipesin aidan yli naapurin parvekkeelle ja koputin lasioveen. Taisivat alkuun säikähtää, mutta jakoivat huvittuneisuuteni, kun kerroin, mitä tapahtui.

Sain myös ohjeet, miten löytää Blue eye, suosituin patikkakohde täällä. Olisi noin kolme tuntia suuntaansa, josta viimeiset 45 minuuttia vähän enemmän hiking kuin walking. En luvannut itselleni, että menisin loppuun asti. Voisinhan kääntyä takaisin koska tahansa. Halusin kuitenkin lisää upeita maisemia, joita näin jo edellisenä päivänä.

Theth

Theth

Theth

Theth

Theth on oikeasti ehkä maailman pienin kylä. Täällä on guest houseja mutta vain aivan satunnaisia asuintaloja. Kylään pääsy vaatii nelivedon. Tie on kaamea. Kun marssin ainoaan minimarketiin retkieväiden ostoon, oli otettava, mitä oli tarjolla: nektariineja, suolaisia keksejä, vettä ja limua. Eväineni ylitin sitten sillan ja lähdin kävelemään. Tie oli juuri samanlainen kuin kaikki tiet täällä. Kävellen toimii. Maasturilla toimii. Ja kaunista kaikkialla. Ihan superkaunista. Tietenkin piti ottaa typeriä selfieitä, että hei katso, täällä minä reppu selässä lähden luontoon kuin oikea patikoija. Olen kuin reippaan vuoristoihmisen nolo irvikuva mutta tykkään kävellä ja nautin näistä maisemista.

Vajaan tunnin kävelyn jälkeen kohdalleni pysähtyy auto. Kuski kysyy, olenko Blue eyelle menossa. Kyllä vain. No hyppää kyytiin! Vähän minua epäilytti. Mutta jos pääsisin lähelle autolla, ehkä sitten menisin alas asti sen rankimman osuuden. Se houkutteli. Hyppäsin kyytiin. Autossa oli kuskin lisäksi kolme miestä. Yksi oli ihan puku päällä. Minusta tuntui, että hän tuijotti. Miehet jatkoivat keskusteluaan. Kukaan ei reagoinut minuun tämän tuijotuksen lisäksi mitenkään. Ensimmäisessä jarrutuksessa penkkini keikahti eteenpäin, kuin se olisi irti. Tämän minä tunnistan! Aloin katsoa ympärilleni. Näin mittariston, joka ei toimi. Näin pelkääjän puolen etuoven suljetun hakasella sisältä. Tämähän oli sama auto, jolla olin tullut Thethiin! Nyt ymmärsin, miksi kuski otti minut kyytiin: oltiinhan me jo tuttuja! Hänhän oli loppumatkasta jo esitellyt pienen poikansa kuvan, kun alettiin lähestyä kylää.

Theth

Theth

Blue eye -kyltin kohdalla hän pudotti minut kyydistä. Jatkoin kävellen. Minulle sanottiin guest housessa reitin olevan hyvin merkitty. Jo ensimmäisessä risteyksessä en tiennyt, mihin mennä. Osuin noin kolmen talon kylään. Yhden pihasta tuli mies, joka kutsui kotiinsa kahville. Jos minä tullessa sitten. Nyt pitäisi se Blue eye löytää. Mies lähti edeltä. Näytti suuntaa. Eihän tuo nyt aio oppaaksi lähteä, mietin. Kun kiipesin tikkaita ensimmäisen aidan yli, aloin vähän epäillä reittiä. Mies meni askareisiinsa mutta näytti, mihin jatkaisin. Kiivettyäni kolmannen aidan yli alkoi tuntua epämukavalta. En nähnyt missään mitään kylttejä tai maalattuja merkkejä, joita olin nähnyt edellisenä päivänä putoukselle mennessäni.

Olin nolo. Käännyin takaisin. Olin yksin. En halunnut eksyä. Näin se vain meni. Olen nössö. Mutta kävelin näissä mielettömissä maisemissa kymmenen kilometriä. Puhelimen sovellus sanoo minun kiivenneen 22 kerrosta. Tällaisenaan reitti oli siis helppo. Edellisen päivän paljon lyhyempi oli tuplamäärä nousua. Mutta vaikka noin niin kuin päämäärällisesti en onnistunut, istuin muutaman kilometrin autossakin, retki oli ihana. Näissä maisemissa matka taitaa olla olennaisempi kuin päämäärä. 

Theth

Theth

Theth

Theth

Next Post:
Previous Post:
There are 13 comments for this article
  1. Avatar
    Paula – Viinilaakson viemää at 00:30

    No näinkin voi joskus kyllä käydä! Itsekin olen nykyään aika varovainen luonnossa. Varsinkin täällä Yhdysvalloissa tuntuu, että kaikki on suurta ja alavaa, ja jos jonnekin eksyy niin se on soronnoo. Kukaan ei sieltä sinua löydä eikä puhelimetkaan toimi. Parempi kulkea varmoja reittejä kuin eksyä jonnekin huitsin Nevadaan. Tosin olen omasta mielestäni hyvä muistamaan maamerkkejä reitin varrelta, eli osaan sitten takaisin samaa reittiä. Mutta jos ei edes tiedä minne on menossa niin se ei paljoa lohduta.

    • Avatar
      Annika Author at 10:25

      Yksin varsinkaan ei oikein huvita lähteä eksymään. Kaupungissa mulla toimii kenkäkaupat ja vastaavat maamerkkeinä, mutta luonnossa en osaa painaa mieleen oikein mitään. Mutta vaikka palattuani nauratti, että juu ei löytynyt sinistä silmää, olin oikein tyytyväinen päivään. Kaunista oli, lämmintä, mukavasti tuli hiki ja laihat eväät maistuivat hyvältä.

  2. Avatar
    Katja at 14:54

    Mä varmaan olisin yksin ollessa toiminut samoun,kääntynyt takaisin.
    Paljon rohkeampi sitä on seurassa, kun ei eksyminenkään pelota niin paljon jos on joku/joitakin muita mukana.
    Mutta maisemat ainakin oli kohdillaan!

    • Avatar
      Annika Author at 15:20

      On totta, että seurassa on rohkeampi. Olisin seurassa ehkä kavunnut vielä muutamat tikkaat. Blue eye on kuvista päätellen niin hieno, että se olisi ollut kiva nähdä, mutta kyllä minä nautin maisemista näinkin. Minusta Thethissä oli tosi kaunista.

  3. Avatar
    Sandra Nenonen at 10:27

    Hei parempi katsoa kuin katua. Vieraassa paikassa EN todellakaan haluaisi eksyä jonnekin jumalan selän taakse. Eli joskus nössöys on ihan viisautta ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä viisaammaksi (nössömmäksi) sitä muuttuu. Näit kuitenkin kauniita maisemia ja muutenkin sait oltua ulkoilmassa eli päivä oli varmaan muuten ihan onnistunut.

    • Avatar
      Annika Author at 21:17

      Minä olen kyllä tullut koko ajan rohkeammaksi tehdä asioita, mutta hullunrohkea en halua olla. Tuolla kyllä kulki patikoijia jonkin verran, mutta ei mitään liiaksi asti.

  4. Avatar
    Merja / Merjan matkassa at 17:14

    Voi harmi, mutta noinkin voi käydä. Parempi kääntyä takaisin kun lähteä yksin hortoilemaan jonnekin mistä ei välttämättä löydä takaisin. Hienoja maisemia näit kuitenkin, joten siinä mielessä ei huono reissu ollenkaan 🙂

    • Avatar
      Annika Author at 21:15

      Ei ollenkaan huono! Voi olla, että perillä olisi ollut jotain huippua, ja kuvista päätellen olisikin, mutta paljon mahtui kauneutta noihinkin kilometreihin.

  5. Avatar
    Outi / Maa Quzuu-matkablogi at 20:53

    Nooo, ei se nyt niin nolo ollut. Enemmänkin mukava pikku seikkailu 😉 Tällaiset on itseasiassa ihan parhaita!

    • Avatar
      Annika Author at 21:14

      Niinhän ne on. Olisi perille tietty kiva löytää, mutta joskus matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Olkoon nyt vaikka niin. 🙂

  6. Avatar
    Sandra / Terveiset päiväntasaajalta at 11:28

    Ymmärrän ihan täysin, että seikkailun halu yksin loppuu kun ei ole täysin varma määränpäästä! Uskomattomia maisemia silti matkan varrella! Todella kauniita. Tuo auto homma kuulosti alkuunsa ihan jännitys näytelmältä. 😀 Hyvä, että olivat tuttuja. 🙂

    • Avatar
      Inka / Ollaanko jo perillä? at 21:44

      Jännityksellä luin mihin kommelluksiin tuo auton kyytiin hyppääminen johtaakaan ja huokaisin helpotuksesta, että onneksi kyseessä olikin tuttu tyyppi! 🙂 aivan upeita maisemia ehdit todistamaan matkan varrella, en minäkään varmaan olisi yksin uskaltanut jatkaa eteenpäin.

    • Avatar
      Annika Author at 21:54

      Täytyy sanoa, että kyllä minuakin siinä autossa hiukan kuumotti. Mutta jostain syystä nyt vaan hyppäsin kyytiin. Mietinhän minä siinä, että onneksi niillä teillä ei voi ajaa lujaa, että jos vaikka on pakko hypätä ulos tai jotain. Oli kyllä kaiken jännityksen laukaisevaa, kun tajusin, kenen kyydissä olen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.