Type and press Enter.

Minä ja Pariisi vuosina 1992 ja 2010

Vanhojen paperikuvien selailu on joskus hauskaa. Filmikameralla ei tullut tietenkään otettua niin paljon kuvia kuin nykyään digikameralla. Piti tarkkaan miettiä, mihin filmiä tuhlaa. Kameroiden laatu, ainakin omieni, oli mitä oli, niinpä valokuvatkin ovat helposti tummia, jollei sää todella ollut aurinkoinen ja kirkkaus suorastaan optimaalinen. Niin vain vuosikymenet ovat myös haalistaneen värejä. Silti kuvista voi tavoittaa vielä joitain tunnelmia, vaikka matkat kokonaisuuksina ovatkin pahasti unohtuneet. Esimerkiksi muistan jännityksen, kun otin Mona Lisasta kuvan. Tuskin sen kuvaaminen on ollut sallittua edes vunna 1992. Muistan myös sen, ettei museo kuvin paljon jaksanut 18-vuotiasta kiinnostaa. En ollut tottunut käymään museoissa. Myös sen muistan, että Mona Lisa -maalaus oli kovin pieni siihen verrattuna, millaiseksi sen olin kuvitellut.

Pariisi

Ihan vähän nolottaa, kun katson kuvia itsestäni 18-vuotiana. Auts. Olkoon Eiffel-torni kuitenkin pääosassa, ja toisena tulkoon komea maisema yli kaupungin. Vaikka nuoruus kuinka arvostettua onkin, on minusta sittenkin mukavampi olla aikuinen minä kuin teiniminä hurjine kukkulatukkineni.

Pariisi

Jos olisin ottanut samanlaisen yleiskuvan Place de Tertrestä myös jälkimmäisellä kerralla, voisi huomata, kuinka muuttumattomana kaikki on pysynyt. Toisaalta paikka on ollut taiteilijoiden suosiossa jo 1800-luvulta. Mihin se olisi 18 vuodessa muuttunut? Ehkä taiteilijasukupolvi on ainakin osittain vaihtunut ja työt siksi erilaisia?  

Pariisi

Vanhoista hyvistä ajoistahan on aina tapana puhua? Osallistun tähän tarinaperinteeseen toteamalla, että ainakin ennen säät olivat paremmat ja aurinko paistoi AINA. Kirkkokin oli valkoisempi.

Onneksi muutos 18-vuotiaan minän ja aikuisen minän välillä näkyy muussakin kuin tukkamallissa ja vaatteissa. Kuvia katsomalla nimittäin kiinnostuksen kohteetkin vaikuttavat aika erilaisilta. Fiksu ranskan opettajamme Urpu von Schöneman tiesi kyllä, mikä nuoria kiinnostaa. Hän vei meidän muun muassa Père Lachaisen hautausmaalle ja Jim Morrisonin haudalle. Ruusunhan asettelin haudalle minäkin, vaikka tuskin olin monta The Doorsin biisiä kuullut, hädin tuskin tiesin Morrisonin bändissä laulaneen. Nyt tällaisen jo kehtaa tunnustaa. Hauta oli kuitenkin varsinainen pyhiinvaelluskohde. Nuoriso vietti siellä pitkiäkin aikoja kaljaa juoden. Vähän matkan päässä Edith Piaf  sai maata haudassaan ihan rauhassa. Hard Rock Cafen taisimme löytää illan pimettyä ihan itse.

Pariisi

Aikuinen Annika taisi etsiä Pariisista jotain muuta. En väitä, että kuvissa olisi matkani kohokohtia, ehkäpä kollaasi on vain kärjistetty vastakohta verrattuna nuoruuteen. Ainakin yritän vakuutella itselleni, että keski-ikäisyys on hyvä juttu! Vespalla ajaminen ainakin on (jos ihmettelit kuvaa skootterikaupasta).

Pariisi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

5 comments

  1. Kiva huomata, että sinullakin on ollut vuosi 1992 mielessä. Olen ehdottomasti samaa mieltä, että nykyinen “aikuinen” olotila on parempi kuin 20 vuoden takainen nuoruus:)

  2. Vilkaisin blogiasi, ja olipa mahtavaa nähdä jonkun kirjoittavan Syyriasta! Oltiin siellä pari vuotta sitten. Tykättiin aivan älyttömästi. Millään ei voi uskoa todeksi sieltä nykyään kantautuvia uutisia. Niin ihania kuin ihmiset olivat! Minun Syyria-juttuni ovat edellisessä blogissani alkaen tältä sivulta: http://travellover.blogit.fi/muistojeni-syyria. Jos vaikka haluat fiilistellä 2000-luvun Syyriaa.

  3. Voi, miten söppänä 18-vuotias! 🙂 Mutta joo, mäkin olen mieluummin kohta nelikymppinen kuin 18-v. Se on jotenkin niin tuhruinen ikä. T. Päivi

  4. Ihania nuoruudenkuvia! Kyllä nykyään on kivempaa kuin silloin…

    1. Odottakaahan, kun näette huomenna seuraavat… Tyypillä ikää vielä jokunen vuosi vähemmän. 🙂