Pariisissa olin viikon harjoitellut yksin oleilua, kun mies oli kielikurssilla. Vastaavanlainen tilaisuus tuli samana vuonna 2010 syksyllä, kun mies lähti Lontooseen kongressiin. Pari päivää seikkailin omineni. Silti en ollut ihan yksin. Isä oli mukanani – ajatuksissa. Isä oli kuollut saman vuoden keväällä. Ajattelin häntä muutenkin paljon, mutta etenkin Lontoossa, koska olimme olleet siellä yhdessä, kun olin nuori tyttö. Se oli ainoa matka, jonka olen isän kanssa kahdestaan tehnyt. Lontoo oli isälle tärkeä paikka, ja hän olikin asunut seillä jonkin aikaa nuoruudessaan. Tähän juttuun keräilin kohokohtia ja muistoja tuosta vuoden 1987 reissusta sekä joitain kuvapareja, joissa on kiva vertailla ajan kulumista.
Muistan edelleen elävästi, kuinka ihastunut olin punaisiin, kaksikerroksisiin busseihin, kuinka hartaasti aina toivoin pääseväni etupenkkiin toisessa kerroksessa ja kuinka kuollakseni pelkäsin putoavani bussista. Vanhanmallisissa busseissahan takaosassa ei ollut lainkaan ovea vaan ainoastaan avoin sisäänkäynti, ja siitä kirjaimellisesti pystyi hyppäämään vaikka vauhdissa.
Aikuisena olin yhtä innoissani busseista. Saatoin vain lähteä ajelemaan siitä ilosta, että pääsin punaisen ihanuuden kyytiin. Yritin myös saada täydellistä valokuvaa sellaisesta. Lopulta ainoa kuva on alla näkyvä. Siinäkin bussi hädin tuskin näkyy puhelinkopin takaa. Mikään kuvakulma ei ollut kyllin hyvä busseille.
Myös punaiset puhelinkopit ovat suosiossani. Varsinkin nyt kännykkäaikaan ne ovat kovasti nostalgisia, vaikkakin Lontoossa yleisöpuhelimet ovat yhä käytössä. Valitettavasti niitä hajusta päätellen käytetään muuhunkin kuin soittamiseen, ja jos soittamiseen käytetäänkin, eivät puhelut taida mennä äidille; ainakin tuon kopin, johon minun sisäänkin piti päästä, lattia lainehti kaikenlaisista tyttölinjojen mainoksista. Tätäkin tietoa ilman olisin voinut elää.
Big Ben ja London bridge. Pikkukuvissa ollaan isän kanssa sillan eri päissä – minä aikuisena parlamenttitalon päässä, isä jäätelöautolla South bankin puolella vain muutaman vuoden vanhempana kuin minä nyt.
Miten upealta Piccadilly Circus tuntuikaan, kun olin lapsi, ja miten erilaiselta se tuntuikaan 23 vuotta myöhemmin. Hauska yksityiskohta näytti olevan, että edelleen samassa kohdassa on Sanyon mainos. Viehätyin muuten ylimpänä sijaitsevasta Coca Colan mainoksesta: milloin vanhanmalliset lasipullot ajoivat metrolla, milloin kaksikerroksisen bussin ylätasolla.
Samaan paikkaan, patsaan toiselle puolelle liittyy hupaisa juttu. Piccadilly Circus on varmaan aina ollut nuorison suosima kokoontumispaikka. 1987 patsaalla hengaili lauma punkkareita. Kanssani samaan kuvaan tuli nuorimies, jolla oli mahtava irokeesi. Tuossa otoksessa hän pussaa minua poskelle. Olin vakuuttunut, että siitä suukosta aiheutui poskeeni pari päivää myöhemmin kohonnut pieni näppylä. Tyhmyyksissäni olen tuon kuvan joskus hävittänyt. Muisto ei kuitenkaan ole hälvennyt.
Isä vei minua myös paikkoihin, joista en voi sanoa olleeni esipuberteetissa kovin kiinnostunut. Hyde Park Corner oli erityisesti isän mieleen. Hyde Parkin yksi kulmaus oli silloin kuin suullinen yleisönosasto, jossa kuka tahansa saattoi levittää omaa agendaansa. Koska en ymmärtänyt sanaakaan, en edes tiennyt, mistä ihmiset puhuivat. Olin ärsyyntynyt. Uskoisin osuneeni samaan paikkaan itsekseni vuonna 2010, mutta olivat tainneet mielipidevaikuttajat siirtyä nettiin – tai sitten olin laajan puiston väärässä kulmassa.
En voi sanoa olleeni erityisen innoissani pääministerin virka-asunnon näkemisestäkään. Oikealla olevan vaalean talon takana olevassa tummassa talossa ne kuitenkin ovat, Downing Street 10 ja ehkä maailman kuuluisin ulko-ovi. Satuin vahingossa kulkemaan samasta paikasta myös vuonna 2010. Matalien aitojen tilalla oli massiiviset turvatoimet, mm. noin kolmimetrinen aita ja kymmenkunta poliisia. Tällaisista huomaa maailman todella muuttuneen – eikä vallankaan paremmaksi paikaksi.
Vahdinvaihdosta sen sijaan pidin. Ainakin sotilaiden hauskoista karvalakeista. Jotkin asiat ovat minusta once in a lifetime -asioita. Siksi en halunnut mennä katsomaan kuninkaanlinnan (vai pitäisikö sanoa kuningattarenlinnan?) vahdinvaihtoa enää. Se kuuluu minä ja isä -muistoihin.
Kyllä pääsin myös minua kiinnostaviin paikkoihin. Ei matkamme pelkkää politiikkaa ollut! Jos minulla olisi toteemieläin, se olisi varmasti jättiläispanda. Ensimmäisen elävän pandan näinkin Lontoossa. Pandan toivossa kävin myös itsekseni eläintarhassa, mutta mikä pettymys – ei pandaa! Maksoin varsin kalliin (noin 20 puntaa) sisäänpääsymaksun vain nähdäkseni pandan. En tyhmä ollut selvittänyt, onko sellaista London Zoossa enää. Ei ole. En antanut muille eläimille edes mahdollisuutta olla ihania.
Olin asettanut matkalle yhden tavoitteen: halusin nähdä Hard Rock Cafen. Mistä olin mahtanut edes sellaisen olemassaolosta kuulla? Ehkä Suosikista, olinhan kestotilaaja. Olin asianmukaisesti pukeutunut leopardikuosiin. 🙂
Madame Tussauds’n vahakabinettikaan ei tuntunut enää samalta kuin silloin. Minusta tuntui, että hahmoja olisi ollut vähemmän ja että joukossa olisi ollut paljon tuntemattomampaa väkeä kuin silloin. Aika kultaa muistot luultavasti tässäkin asiassa. Lapsena olin erityisen ihastunut suureen asetelmaan kuninkaallisesta perheestä Andrew’n ja Sarahin häissä sekä muusikko Boy Georgeen.
Muistan myös, miten isä opetti olemaan valokuvissa hahmojen kanssa: pitää näyttää, kuin tilanne olisi aito. Mielestäni hän onnistuu Margaret Thatcherin kanssa mainiosti. Sen sijaan minä seison yhdessä kuvassa varsin mutkalla Napoleonin vieressä. Ollaan muuten melkein saman kokoiset. Aikuisena muistin isän opit ja yritin olla George Clooneyn vieressä luonteva, mutta kukapa pystyisi olemaan Georgen vieressä ihan cool?
Kävelimme jo päivällä elokuvateatteri Odeonin ohi. Paikalla oli jo jokunen ihminen päivystämässä. Kun kysyimme mitä, saimme tietää illalla olevan James Bond -elokuvan 007 vaaran vyöhykkeellä (James Bond 007 The Living Daylights) ensi-illan, jonka kutsuvieraiden joukossa ovat myös Diana ja Charles. Harkitsimme odottamaan jäämistä, mutta päätimme jatkaa matkaa ja tulla illalla uudelleen. Tämän lähemmäs emme enää päässeet. Muistaakseni seisoin jonkinlaisen sähkökaapin päällä ja näin Dianan erittäin hyvin. Vain silloinen surkea kamera tekee sen, ettette te voi häntä juurikaan nähdä, mutta jos katsot tarkkaan elokuvateatterin ovelle, voit nähdä valkoiseen pukeutuneen hahmon. Hän on prinsessa Diana.
