Tänäkin vuonna tein joidenkin mielestä ehkä vähän epäsovinnaisen ratkaisun: lähdin jouluksi yksin matkalle. Availematta sen enempää taustoja se kuitenkin on minulle juuri passeli ratkaisu. Kaikista maailman paikoista päädyin Hongkongiin lähinnä lentojen hinnan vuoksi. Muualle Aasiaan hinnat olivat jo karanneet käsistä. Hongkongin hintataso kyllä kompensoi tehokkaasti lennosta tulleet säästöt, eikä ajatus joulua pakoon lähtemisestä ihan viimeisen päälle täyttynyt: hongkongilaisille joulu on suuri – kaupallinen – juttu. Täällä osataan ottaa joulusta kaikki irti ilman, että ei varmaan ihan hirveän moni oikeastaan edes tiedä, miksi sitä vietetään ja kuka on Jeesus.
Ajatus kilpaa auringon kanssa nousemisesta oli helppo hylätä. Eläköön unettomat mannertenväliset lennot ja aikaero, joten kun joskus puolen päivän jälkeen raotin silmiäni, oli harmaa päivä jo pitkällä. Mutta koska Suomessakin oli jo aamu ja jouluaatto, ei tarvinnut miettiä, mitä teen ensimmäisenä: joululahjat! (En minä niitä sentään vastusta. Mitä enemmän, sen parempi. Varsinainen harakkahan minä olen.)
Viime jouluna kävelin rannalla, nukuin kirjan alla aurinkotuolissa, söin, fillaroin, suppailin, istuin meressä drinksulla – koska voin. Se oli ehkä once in a lifetime -joulu. Olen siitä niin kiitollinen Canareef Resortille. Mutta ei ole Hongkong Malediivit. Täällä voi vaikka katsella menoja temppelillä. Man Mo temppeli on muutaman kymmenen portaan ja askelen päässä hotelliltani. Joulun aika näytti olevan vilkasta rukoilemisen aikaa. Vietin pitkän aikaa katsomassa kaikkia rituaaleja. Muualla olisin ehkä häpeillyt tunkeilevaa kuvaamistani, mutta en täällä: selfiet ja somettaminen hallitsevat hongkongilaisten elämää. Instagramin käyttö on kuulemma aivan räjähtänyt. Siellä ovat kaikki, myös ikäihmiset – koska kuuluu olla.
Kävelin pitkin muodikasta Queen’s Roadia, osuin selfieseinälle, jossa oli ihan ruuhkaa. Jos on metro ruuhkainen, ovat myös jalkakäytävät. Suurin syy on taukoamaton somettaminen. Ei näe eteen, eivät jalat liiku normaalivauhtia, koska whatsapp. Lenkkareilla varautuneelle, jolla kulkemisen meininki, tuli jo mieleen, että ehkä jonkinlaiset somerajoitukset olisivat täällä ihan paikallaan…
Eilen nautin yhdistetyksi aamiais-lounas-illallis-
Välillä hyppäsin täyteen pakattuun ratikkaan kohti Wan Chain kaupunginosaa, maksoin tuplahinnan, koska maksumasiina ei anna vaihtorahaa, ihmettelin koko matkan, miten välineestä pääsee pois. Mutta kun tuli pysäkkini vuoro, opin systeemin: rynni ja töni, kuten kaikki muutkin. Samalla strategialla etenin pitkin kävelykatua kojujen ja markkinameiningin seassa. Verrattuna vastaavien kojujen hintoihin muualla Aasiassa oli helppo taas huomata Hongkongin olevan selvästi kalliimpi. Onneksi en ollut edes tonttulakkia vailla. Ja tietenkin pysäytin liikenteen metrisellä selfietikullani.
Oikeastaan olin matkalla Hung Shing temppelille, mutta koska matkalla oli varsinainen joulukatu valoineen, piti minunkin mennä sinne ottamaan itsestäni kuvia satojen muiden tavoin. Sitten näin kivan baarin ja istahdin siihen. Mutta miksi näiden pitää olla brittiläisen kohteliaita? Kun komea 25+-tarjoilijapoika puhuttelee “ma’am”, tekisi mieli vetää tonttulakki niin syvälle päähän, ettei näkyisi kuin varpaat. Jestas että siitä voi tulla vanha olo!
Joulu näkyy ihan överinä koristeluna kaikkialla. Joululauluja saattaa soida kaupoissa, mutta aivan oma lukunsa ovat siellä täällä ihmisiä viihdyttävät rytmiryhmät, jotka suurimmaksi osaksi laulavat huonommin vielä kuin minä – ja se ei silloin ole kovin kaunista. Mutta yleisö on fiiliksissä, videoi esityksiä ja jää pitkäksi aikaa kuuntelemaan. Ensimmäisen kohdalla minäkin olin ihastunut, koska mukana oli sen kokoisia musisoijia, että tuskin vielä edes kunnolla puhuvat. Mutta kun näin kolmannen, viidennen ja ties monennen, ei enää ollut uutuuden viehätystä, ehkä enemmin pakenin melusaastetta.
Sohon alue Hongkongin saarella on eläväistä. Omilla kulmilla pysyin illallakin. Nautin aperitiivin G&T baarissa. Olin pitkään ainoa asiakas, ja katukin näytti hiljaiselta, mutta kun lähdin pois, koko kaupunki oli lähtenyt ulos. Dim sumeja etsiessäni löysin kuuluisat Shelley Streetin rullaportaat baareineen, löysin kaiken maailman keittiöitä, mutta en dim sumeja. Kävelin ja kävelin, ajauduin pois ihmisjoukosta, palasin, kiersin kehää. Katukeittiöt. En pysty. Pari astetta hygieenisempää, mutta listat vain kiinaksi. Olin nälkäinen. Alkoi kelvata mikä tahansa ruoka. Ostari! Olin kuullut jengin shoppailevan yölläkin jouluna, mutta ei ainakaan assan ostarilla. Alkoi heikottaa. Jos ottaisin taksin. Se veisi ravintolaan. Kaksi isäntää heitti ulos, koska en osannut selittää ymmärrettävästi, että haluaisin ruokaa. Vähän ennen puolta yötä löytyi keidas: pikaruokalan tapainen, hälyisä, suosittu syöttölä. Koska olin yksin, sain jakaa pöydän toisen yksin olevan naisen kanssa. En minä ihan tällaista jouluateriaa odottanut… esanssimehua ja kuivia nuudeleita, joita odottelin yli puoli tuntia – ja pöytäseuraa, joka maiskuttaa aika kovaa.
Miltä sitten tuntui olla tämä(kin) joulu yksin? Some auttaa välillä unohtamaan, että on yksin. On yhteys muihin, vaikka ei varsinaisesti henkilökohtainen. Satunnaisia viestejä kotiin ja ystävien kanssa. Ylipäätään oli helppo unohtaa – kaikesta kitchistä huolimatta – koko joulu. Vasta aperitiivin jälkeen kuljeskellessani huomasin kaikkien olevan pareittain tai seurueissa. Kaikkialla naurettiin, juotiin, pidettiin kivaa. Silloin olin ulkopuolinen. Silloin en kuulunut joukkoon. Olisin mennyt nopeammin hotellille, jos ruoka-asiaa ei olisi ensin pitänyt ratkaista. Ja kun viimein otin taksin, toivoin, että se olisi ajanut hitaammin. Kaveri ajoi kuin heikkopäinen ja kilometritolkulla väärään paikkaan.
4 comments
Moi,
Ihana kirjoitus ja hyvät kuvat. Mielenkiintoista oli päästä katsomaan ihan erilaista joulunviettoa ja lukea jotain paljaan rehellistä tarinaa myös sun elämästä. Vaihdoin Hesarin lukemisen tähän eikä yhtään kaduttanut! Hyvää joulua sinne. Me hypätään huomenna Japanin koneeseen 😊
Kiitos!
On kyllä niin erilainenjoulu tämä. Koristelut ja muut ihan överiä, mutta sitten jengi lähinnä ottaa selfieitä, shoppailee ja juhlii. 🙂
Ihanaa Japania! Olen ollut kahdesti, molemmat kesällä. Monesti ollut suunnitelmissa nähdä maa myös talvella. Ainakin jaksaisi liikkua paremmin kuin kesän kuumuudessa ja kosteudessa. Nauttikaa!
Hyvää lomaa!
mielenkiintoinen joulumatka, luulisi että sieltä löytäisi myös hyvää ruokaa edullisesti?
oma aika huonohko jouluni oli kerran Belgiassa: lämpöpatteri hajosi joten lämmitystä ei enää ollut, netti ei toiminut ja pari varkaan oloista tyyppiä kävi ovella, en tietenkään avannut. Paikallisilla oli joku tapa juosta kylmään mereen uimaan juhlan vuoksi. Joulua kesti vain yhden päivän ja heti seuraavana päivänä oli liikkeet auki
Aloin minä edullistakin ruokaa löytää, mutta pääsääntöisesti Hongkong on kaillis.
Ensin aloin vähän ihmetellä kylmään beteen juoksevia belgialaisia, mutta ei se taida sittenkään avantoa kummempaa olla. Vaikka avannossa käyminenkin on minusta kyllä perin outoa touhua. 🙂