Olen ollut arka matkustamaan yksin, mutta olen rohkaistunut jo muutaman kerran itsekseni lähtemään. Parin viikon päästä on tiedossa A-luokan kevätretki, kuten ikiomaa minilomaani tapaan kutsua. Sitä odotellessa ajattelin vähän muistella aiempia me, myself and I -reissujani. Ensimmäisen kerran sain harjoitella itsenäistä reissaamista Pariisissa kesällä 2010. Olin ostanut miehelleni 40-vuotislahjaksi viikon kielikurssin. Tietysti lähdin itse mukaan! Kiertelin kaupunkia, kun mies hikoili heinäkuun helteessä kieliopintojen parissa. Joku amerikkalaisrouva olikin kielikoulussa kysynyt, mitä pahaa mies oli tehnyt, kun oli pakotettu koulunpenkille keskellä kesää ja rouva nautti kaupungista.
Koulua oli maanantaista perjantaihin aamusta lounaaseen asti (noin yhteen, muistaakseni) ja kahtena päivänä vielä lounaan jälkeen muutama tunti. Näinä parina pitkänä päivänä ajoin metrolla lounasseuraksi, ja koulun jälkeen teimme treffit aina jonnekin metroasemalle aina sen mukaan, missäpäin kaupunkia milloinkin liikuin.
Matkaoppaista parhaita ovat minusta Kaupunkikirjat erinomaisine karttoineen ja kuvineen. Kaupunkikirjat Pariisin avulla sunnittelin päiväni. Valitsin kaupunginosan tai pari, joihin aina päivän aikana tutustuin. Tietyt must see -paikat olin Pariisista nähnyt lukiolaisena viikon opintomatkalla, joten jätin nousematta Eiffel-torniin, ihmettelemättä uudelleen, kuinka pieni Mona Lisa onkaan tai päivittelemättä Versailles’n pömpöösiyttä.
Koska miehen kielikoulu oli jonkin verran keskusta-alueen ulkopuolella, piti hotelli valita sen mukaan, että ihan nurkalta pääsee kätevästi yhdellä metrolla mahdollisimman nopeasti ja helposti aamulla kouluun. En muistanut kaupunginosista juuri mitään, joten melkolailla tuurilla valitsin hotellin Oopperan alueelta, joka osoittautui oikeastaan erinomaiseksi sijainniksi. Sieltä oli erittäin helppo liikkua niin kävellen kuin metrollakin ympäri kaupunkia.
Satuimme muuten saapumaan Pariisiin Ranskan ympäriajon päättymispäivänä. Silloin ei Champs Elysees’llä vain patsasteltu ja näyttäydytty, vaan koko bulevardi oli tungokseksi asti täynnä kisaa katsomaan tulleita. Oli muuten meininki aika erilainen kuin lapsena isän kanssa Aurajoen rannoilla TS-kortteliajoja katsellessa. Väkijoukon takaa oli vaikea nähdä oikeastaan vilaustakaan itse pyöräilijöistä, ja kun vilahdus näkyi, se oli oikeastaan ohi jo ennen kuin ehdin tajuta. Sen verran lujaa pojat polkevat! Paras näkymä kilpailuun oli suurilta screeneiltä. Toisaalta ihmisten katseleminen oli itse pyöräilyä kiinnostavampaa.
Niin vain näyttää käyvän, että matkaopasta nyt selaillessani en pysty enää varmaksi sanomaan, missä olen ollut. Valokuvistakaan en läheskään kaikista osaa sanoa, mistä päin Pariisia ovat. Niin harmillista! Toisaalta ei kai sillä väliäkään ole, muistot, tunnelmat ja elämykset tietysti täsmällistä määrittämistä tärkeämpiä, mutta kyllä minua silti vähän harmittaa. Kuinka mieluusti kertoilisin päiväretkistäni, mutta koska en ole matkapäiväkirjaa pitänyt, täytyy tyytyä joihinkin välähdyksiin ympäri kaupunkia.
