Soolomatka, määmatka, A-luokan matka omassa parhaassa seurassa, siis reissuun ilman seuraa pakosta tai vapaaehtoisesti, vai matkalle jonkun muun kanssa? Onko sillä väliä? Miten matka muuttuu, jos on reissussa yksin tai yhdessä, vai muuttuuko mitenkään? Onko vaikkapa matkablogissa tarpeen edes kertoa, oliko matkalla yksin vai jonkun kanssa?
Olen itse ollut huomattavasti enemmän maailmalla seurassa kuin yksin, mutta viime vuosina yhä enemmän vain itseni kanssa. Enää matkani eivät oikeastaan eroa kovin paljon, koska olen rohkaistunut tekemään yksin myös asioita, jotka ennen olisin kokenut hankaliksi. Niitä piti harjoitella seurassa, vaikka skootterin tai auton vuokraamista, ajelua tai patikoimaan lähtemistä, ja pienin askelin ne ovat muuttuneet ihan luonteviksi yksinkin.
Tietenkin kaikki kokevat asioita eri tavalla, mutta aloin pohtia omalta kohdaltani kahta helmikuussa tekemääni matkaa. Toisella olin yksin, toisella ystävien kanssa. Miten matkat olisivat olleet erilaiset, jos toiseen olisi lisätty seura, toisesta otettu pois?
Venetsian karnevaaleilla ystävien kanssa
Tälle matkalle olin alun perin lähdössä yksin, mutta sitten nuo ihanat lähtivät mukaan. On helppo sanoa, mitä ilman olisin jäänyt ilman heitä ja miten tuo viikonloppu olisi ollut toisenlainen.
En olisi yksin mitenkään raaskinut majoittua niin kuin nyt. Ystävät tekivät haaveestani totta ja vieläpä todella halvalla. Valtava ja aivan upea huone (tai oikeastaan kaksi yhdistettyä) Canal Grande -näkymin on sitä, mitä Venetsialta aina toivoisin, mutta sesongin ulkopuolellakin siitä saa maksaa yli 200 euroa yöltä. Puolet tuosta olin budjetoinut ja paljon alle pääsin, koska meitä oli kolme.
Kun huomasimme jonon karnevaalien avajaistapahtumaan olevan älyttömän pitkä ja siinä kuluvan helposti ainakin tunnin, tiedän, että yksin en olisi jäänyt. Olisin kääntynyt takaisin, harmitellut, että näkemättä jäi. Demokraattisen neuvonpidon jälkeen kuitenkin jäimme. Hain lähibaarista take away Aperol spritzit. Mikäs siinä oli jonotellessa. Karnevaaleihin liittyen en myös yksikseni olisi ostanut naamiota tai ainakaan kulkenut se päässä julkisesti. Meille oli itsestään selvää, että gondolilla ainakin ajetaan höyhenet tötteröllä. Otettiin näköjään hämärässä huoneessa surkealaatuisia selfieitäkin.
Meillä oli myös hulvattoman hauskaa. Kun on tyyppejä, jotka on tuntenut suunnilleen aina (25 vuotta), voi olla häpeilemättä oma itsensä. Voi pyytää heitä kietoutumaan pyjama päällä peittoon ja tulemaan hetkeksi vielä höpöttelemään siitä, mikä päivässä oli ollut kaikkein kivointa. Ja kun lento jos toinenkin peruttiin ja kun vihdoin päästiin kiertoreitille kohti kotia ja kone tekee laskutelineet alhaalla ylösvedon Zürichissä, kaikki kolme alkoi vain nauraa, että eihän tämä ole todellista ollenkaan. Yksin olisi ollut kurjempaa selvitellä, miten pääsee kotiin, ja kärvistellä kammottavassa tilapäismajoituksessa. Noiden kahden kanssa yritimme nauttia ylimääräisestäkin päivästä, vaikka se sateinen ja sumuinen olikin, ja ottaa Canal Granden rannassa vielä yhdet välijuomat.
Jos olisin ollut yksin, olisin ottanut enemmän valokuvia, jäänyt odottelemaan jonkin tilanteen kehittymistä paremman kuvan saadakseni. Yksin olisin luultavasti syönyt huonommin enkä luultavasti kivoissa ravintoloissa, kuten tyttöjen kanssa, vaan jotain pikaista jostakin. Gondoliajelulle en olisi yksin mennyt.
Matka Venetsiaan ystävien kanssa voitti epäilemättä 5,5 – 0,5 sen, että olisin mennyt yksin.
Kambodžaa kiertelemässä yksin
Kambodžaan olin alkujaankin menossa yksin enkä edes ajatellut pyytää ketään mukaan. Näin jälkeenpäinkin ajateltuna uskoisin, että se oli niitä matkoja, jotka pitikin tehdä vain omassa seurassa. Mieleen nousee muutamakin asia, jotka olisivat olleet toisin, jos mukanani olisi ollut joku. Oletan siis, että matkan reitti ja sisältö olisivat olleet samat.
Ensinnäkin, jos seuralainen ei olisi koskaan käynyt Angkorin temppeleillä, hän ei luultavasti olisi ollut riemuissaan siitä, että nukun umpiväsyneenä lähelle puolta päivää ja olen tyytyväinen vain muutaman temppelin näkemiseen. Välttämättä mopoiluvimmakaan ei ole yhtäläinen, eli ehkä olisimme lähteneet aamutuimaan tuktukilla kierrokselle. Olisin minä siitäkin nauttinut, mutta sähköskootterilla suhailu ja pistätyminen muutamassa tutussa ja parissa uudessa oli juuri se, mitä itse toivoin. Kuten blogiinkin jo kirjoitin, Angkor teki minut onnelliseksi näin. Majapaikkani sen sijaan melkeinpä olisi vaatinut seuraa. Tuollaisessa teltassa voisi olla aika söpöä jonkun tosi kivan kanssa.
Matkustin aika pitkiä (lähinnä ajallisesti) ja varsin rasittaviakin (lähinnä henkisesti) matkoja pikkubussilla. En voi sanoa nauttineeni ollenkaan, mutta jotenkin olen suorastaan ylpeä itsestäni, kuinka tyynenä ja hyväntuulisena jaksoin pysyä. Sen verran tunnen itseäni, että jos olisin ollut seurassa, olisin alkanut marista ja lähes vaatinut taksia ensimmäisen bussimatkan jälkeen. Toisaalta olisin myös miettinyt, kuinka tylsää tai kurjaa tai epämiellyttävää reissukaverilla on, ja tulkinnut toisen reaktioita. Kaiken negatiivisen olisin ottanut itseeni, että kun tällaiseen olen “pakottanut”. Nyt vähän naureskelin meiningille ja vähän itsellenikin, milloin verenpane uhkasi varovasti alkaa kohota. Perillä myös aina odotti jotain niin ihanaa, että vaivat oli helppo unohtaa.
Koh Trongin saari ja ihana Rajabori Villas olivat sellaiset, että uskoisin suunnilleen kenen tahansa niissä viihtyvän muutaman päivän, koska tuollainen rauhallinen ja autenttinen saari pakottaa hellittämään, kun ei ole mitään erityistä, mitä voisi tehdä, tai ainakaan mitään suoritettavaa. Minusta tuntui, että Koh Trong oli kuitenkin paikka, jonka halusin kokea yksin. Oli ihanaa vain kävellä saaren ympäri, nähdä paikallisia, hymyillä puissa roikkuville pomeloille, eksyä saarelle, jolla on vain yksi tie, lojua hetki riippumatossa, syödä eväitä temppelillä, juoda vähän viiniä, tanssia auringonlaskussa tyhjällä rannalla.
Chhlong olisi aiheuttanut saman reaktion kuin minibussit: Viihtyykö reissukaveri paikassa, jossa ei oikeasti ole oikein mitään? Syyttäisikö minua, että sellaisen paikan olen valinnut, jossa on maantie ja kaksi tietä sen rinnalla eikä mitään muuta? Tietenkin jokaisen viihtyminen on itsestä kiinni, mutta olen tällaisille jotenkin kauhean herkkä, ja sitten omasta ilosta haihtuu aika suuri osa, jos näen vähänkin tyytymättömyyttä. Hotelli täällä oli niin mahtava, että se ei kyllä olisi saanut ketään marisemaan.
Yritän miettiä, oliko hetkiä, jolloin olisin kaivannut seuraa (muualla kuin jungloon uumenissa). Varsinaisesti ei ollut. Chhlongissa olisi ollut ehkä kiva jutella ja jakaa kokemusta täysin paikallisesta kylästä, jossa ei ollut turisteille oikeasti muuta kuin yksi hotelli. Kun oikein päätin pukeutua mekkoon ja asettua happy hourin tullen siirtomaatyylisen hotellin baarin tiskille, tuli hetkellinen James Bond -leffaolo, joten sillä hetkellä James olisi toki voinut siihen pyyhältää. Mutta minulla oli seesteinen olo näinkin: en kaivannut mitään enkä ketään.
Sanoisin, että minun kokemuksenani juuri tuona ajankohtana, olen 4 – 2 tyytyväinen siihen, että menin yksin.
Pitääkö sitten matkablogissa erikseen kertoa, että oli matkalla yksin? Kyllä minulla ainakin vielä jonkin verran vaikuttaa kohteiden valintaan se, menenkö yksin vai seurassa. On edelleen paikkoja, joihin kovasti haluaisin, mutta kaipaisin mukaan kaveria. Toisaalta tiedän minua sanotun rohkeaksi ties kuinka monta kertaa, vaikka matkani eivät ole mitenkään erityisen seikkailullisia tai minusta rohkeutta vaativia. Haluan kuitenkin kertoa, että yksinkin on mahdollista mennä, jos vain halua on, eikä tarvitse jäädä kotiin vain siksi, ettei ole seuraa. Olen myös halunnut tuoda esille sitä, ettei yksin suinkaan aina ole kivaa, mutta jälkeenpäin nekin matkat ovat tuntuneet pelkästään ihanilta. Näin kävi vaikkapa Pohjois-Portugalissa ylipäätään, ja siellä myös kohtasin yksin matkustavan ehkä suurimman haasteen: syömisen (ja ei tosiaan ollut ihan voittajafiilis, kun välillä oli nukkumaan mennessä nälkä).
10 comments
Tein vuosi sitten ensimmäisen mää-matkani ja olin ylpeä, että tein. Vaikken sen kauemmaksi mennyt kuin Vilnaan, niin se oli kuitenkin todiste itselle että mä pärjään. Nyt tiedän, että voin reissata yksinkin, jos en saa kaveria mukaan. Moni haaveilemani kohde on sellainen, ettei perhettä tai kavereita ne oikein kiinnosta. Tuon yhden kokemuksen perusteella tiedän, että voin lähteä yksin eikä tarvitse sen takia jäädä kotiin. Hyvin pohdittu siitä näkökulmasta mitä olisi jäänyt tekemättä, jos olisi ollut yksin. reissussa.
Minäkin olen ylpeä sinusta! Ensimmäinen kerta on vaikea. Toinen ja kolmaskin voi olla. Muistan hyvin oman ensimmäisen kertani. Menin Prahaan. Toisesta kerrasta alkoi koko tämä blogi aikoinaan. Minusta on ihana tunne, että voin sanoa olevani sillä tavalla itsenäinen nainen, että moneenkaan asiaan en tarvitse ketään, vaikkapa juuri vuokraamaan autoa mun kanssa, mutta kyllä vain sekin ensimmäisellä ja toisellakin kerralla tuntui jännittävältä, vaikka autolla ajaminen sinänsä on minulle ihan jokapäiväistä.
Olipa kivaa pohdintaa. Itse matkustan enemmän yksin, mutta myös seurassa. Pääsääntöisesti teen helpot ja tavallisemmat matkat seurassa ja sitten eksoottisemmat ja haastavammat yksin. Vähän nurinkurista joo, mutta niillä eksoottisemmilla matkoilla en halua tehdä juurikaan kompromisseja. Hienot illalliset jää kyllä usein soolomatkalla väliin, mutta toisaalta juuri siinä säästää pitkän pennin. Kummassakin on puolensa ja kyllähän omien parhaiden ystävien kanssa on aivan hulvatonta päästä reissuun:)
Tavallaan ymmärrän ajatuksesi hyvinkin. Samaa yritin vähän sanoa Kambodzan kohdalla, että olisi voinut olla hankalampaa toisen kanssa, koska olisin koko ajan tarkkaillut fiiliksiään, että onko ankeaa, onko tarpeeksi aktiviteettia jne. Mutta esimerkiksi Afrikkaan (Pohjois-Afrikkaa lukuunottamatta) en jostain syystä halua lähteä yksin, ja Etelä-Amerikan kanssa on vähän sama.
Minä olen matkustanut paljon yksin, koska ystävieni elämäntilanne ei vaan ole sallinut heidän matkustamistaan oikein muussa seurassa kuin oman perheen kesken.
Lähden edelleen mielelläni myös yksin mutta viime viikolla olin Skopjessa naisystäväni kanssa ja olihan se vaan niin hauskaa istua ulkona syömässä ja juomassa, nimenomaan käpertyä toisen sängylle niinkuin yllä kuvasit puhumaaan päivän kokemuksista ja suunnittelemaan huomista.
Molemmat hyviä tapoja matkustaa, mutta minä olen selvästi ruvennut kaipaamaan matkaseuraa matkoilleni.
Minä olen myös alkanut kaivata seuraa, vaikka yksin viihdynkin. Luultavasti mulla menee nykyään raja jotenkin siinä, että milloin menen vain viikoksi, en osaa kaivata ketään, mutta pidemmäksi ajaksi kaveri olisi kiva ainakin osaksi aikaa. Mutta niin vaan on erilaisia elämäntilanteita. Helposti lapsiperheiden vanhemmat menevät perheen kanssa ja voivat lähteä ystävien kanssa lähinnä viikonloppumatkoille (eli niille, jotka ovat ihan jees yksinkin). Mutta nyt on sanottava, että Venetsia oli mahtava juuri noiden kahden naisen kanassa.
Onnellisia matkoja hetki ennen koronaa😊 Tällä hetkellä on tosiaan hiukan vaikea edes nähdä itseään intoilemassa matkoista, kun maat yksi toisensa jälkeen sulkevat rajojaan. Tosin nämä omat matkojen peruutukset ovat kuitenkin niin pientä tässä koko koronan aiheuttamassa kauheudessa, etten osaa sitä niin hirveästi edes harmitella, näin se vaan nyt on. Toivottavasti syksyllä taas voimme suunnitella matkoja.
Ehdottomasti matkojen peruutukset ovat pieni asia eikä omaa pettymystä ole varmaan kovin fiksua sanoa edes ääneen, mutta kyllä mua syö ihan kamalasti tämä, etten tiedä, milloin voisin taas päästä maailmalle. Pitää vain lukea omia vanhoja juttuja ja elää maailmaa omassa mielessä. 🙂
Saisinko toivoa jotain?
Blogi on hiljentynyt koronan alettua. Ymmärtäähän sen, kun matkoja ei nyt ole. Mutta paljon matkustavana korona varmasti aiheuttaa sinussa kaikenlaisia ajatuksia, ja niistä olisi mukava kuulla, siis vähän sillä lailla “Miten Travellover pärjää koronasulun aikaan”-tyyppisesti.
Joka tapauksessa hyvää vointia, ja unelmoidaan tulevista matkoista sitten taas jonakin päivänä!
Tietkö, en ole käynyt koko blogissa varmaan kuukauteen. Jutut hiljenivät jo varmaan kohta kaksi kuukautta sitten. Maailman sulkeutuminen vaikutti minuun näin. Eilen ja tänään annoin vähän kuulua itsestäni blogin Facebookissa. Lukijamäärätkin romahtivat niin paljon, että tuntui, kuin matkahaaveetkin olisivat maailmasta loppuneet.
Kyllä minä uskon vielä tulevani takaisin, mutta katsotaan milloin. Mutta kiitos tästä kivasta palautteesta. 🙂