Sen haistoi jo lentokentällä kahdella ensimmäisellä askeleella ulkona koneesta: tämä on Afrikkaa. Tuoksua on vaikea kuvailla, enkä oikeastaan tiedä, mistä se edes tulee. Ehkä se on poltettua jotain? Puuta? Hiiltä? Ehkä ikivanhat saastuttavat autot? Se ei ole paha haju, ei mikään löyhkä. Se vain on ollut ominainen kaikille Saharan eteläpuolisen Afrikan maille, joissa olen käynyt. Olin tullut Madagaskarille.
Lentokoneessa täytettiin terveyskysely, terminaalin ovella mitattiin kuume. Ensimmäisellä luukulla luovuttiin kyselystä. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisi rastittanut kohdan ”ei keltakuumerokotusta viimeisen kymmenen vuoden aikana”. Rokotuskorttia ei kysytty, joten ehkä kannattaa huijata (mutta tietenkin parasta on olla rokotesuoja kunnossa!). Täällä vissiin on vielä ruttoakin, mutta sitä on parasta olla ajattelematta. Madagaskarhan on yksi maailman köyhimpiä maita, ei siitä mihinkään pääse.
Viisumijono eteni miten eteni. Yksi otti passin, antoi sen seuraavalle, joka käsitteli ja leimasi. Pinosta otettiin aina päällimmäinen. Omani laskettiin puhtaalle pöydälle, mutta olin viimeisten joukossa saamassa sitä takaisin. Tiskin takana oli tietokoneita, niissä virta ja jokin lomakekin auki, mutta mitään en nähnyt koneilla tehtävän. Oli tiskillä kameratkin, mutta kenestäkään en nähnyt kuvaa otettavan. Leima täytti passista koko sivun. 30 päivän ”visa on arrival” on ilmainen. Viimeisenä oman allekirjoituksensa passiin veteli kai korkea-arvoisin tyypeistä. Odotin mielenkiinnolla, miten ääntää nimeni, kun oli aika palauttaa passini. Aika hyvin tuli. Luki vain etunimet.
Ostimme koko Madagaskarin viikon netistä pakettina paikalliselta matkatoimistolta. Sitä kautta ovat hotellit, kuljetukset, retket, mitä nyt viikkoon mahtuu. Jokaiseen sähköpostiin vastattiin aina pikaisesti, kaikki toivomamme muutokset tehtiin (lähinnä vaihdoimme parempitasoisiin hotelleihin), aina tuli linkki uuteen, ehdotuksia aiempien toiveidemme mukaan. Vähän riskiltä tuntui maksaa madagaskarilaiselle tilille puolet (636 euroa) etukäteen, mutta koska viestejä tuli edelleen sen jälkeenkin, vielä paria päivää ennen lähtöä Réunionilta, oltiin aika turvallisilla mielin, että kentällä oikeasti on meitä vastassa joku, ja olihan siellä.
Paikallista rahaa varten on syytä olla oma reppu: kun yksi euro on noin 3000, rahat korkeintaan kymppitonnin seteleinä, suurin osa pienempinä, muutamalla satasella saa jo melkoisen kasan. Paikallista kuitenkin kehotettiin vaihtamaan, euroilla ei pärjäisi. Hotellilla ainakin euron kurssi on tällä kertaa huomattavasti lentokenttää heikompi. Ajomatka lentokentältä hotellille oli taas jonkinlainen kulttuurishokki. Réunionin kuvittelimme olevan afrikkalaisempi kuin se oikeasti on. Se ei ole afrikkalainen ollenkaan. Madagaskar taas on afrikkalaisempi kuin mikään koskaan, jos siis mietin omia mielikuviani, millaista Afrikassa on. Mielikuvat ovat tietenkin yksilöllisiä, eikä omiani kukaan muu ehkä jaa, mutta siellä olin, mielikuvieni afrikkalaisessa suurkaupungissa, joka jatkuu ja jatkuu, samanlaisena silmänkantamattomiin.
Ajoimme oikeastaan vain yhtä tietä. Sen molemmin puolin on matalia pieniä taloja. Sinisiä, keltaisia, vihreitä, kirkkaita värejä tai ei värejä lainkaan. Paljon ihmisiä, vähän (no ei ihan vähän) resuisia. Vaateliikkeiden ikkunoissa tuotteet eivät välttämättä ihan tehtaalta suoraan, lihakaupoissa (kioskeissa) lihat, kanat ja makkarat roikkuivat jalkakäytävällä. Siinä voisi suu auki kulkiessa saada lounaan. Autoista suurin osa on sellaisia, joita Suomessa tällä hetkellä himoitaan: niistä saisi tonnin, kun vie uuden auton oston yhteydessä romutettavaksi. Toisaalta rättisitikkataksissa on jotain kamalan sympaattista. Näin hotellin, joka oli rakennuksena niin pieni, että mahtuisi kevyesti kokonaisena meidän keittiöön (johon ei mahdu edes ruokapöytää, saareke kuitenkin).
Ehkä 20 minuutin ajomatkan jälkeen tuli muutama sata metriä peltomaisemaa. Joku kynti peltoa härkäauralla, toisaalla lehmät söivät jotain, likaisessa joessa pestyjä pyykkejä kuivui penkalla. Kulkukoiria näkyi vähemmän, kuin olin pelännyt. Peltojen jälkeen talot kasvoivat, katukuva muuttui vähän kaupunkimaisemmaksi, mutta afrikkalaisuus ei vähentynyt. (Kaikki tämän jutun kuvat on otettu kännykällä auton ikkunan läpi näillä main. Tajusin kuvailumahdollisuuden vasta myöhään.)
Antananarivoa (pääkaupunkia) pidetään vaarallisena turistille. Ulkoministeriön matkustustiedote kehottaa välttämään ulkona liikkumista kaikkina vuorokaudenaikoina. Kuskin mukaan on tiettyjä alueita, joille voi ihan hyvin mennä valoisaan aikaan, mutta köyhien asuinalueille ei missään nimessä. Hiiteen matkustustiedote, kaikki arvotavarat kameraa lukuunottamatta hotellille, varovaisuus mukaan ja sekaan keskelle elämää! (Kaikki meni hyvin.)
8 comments
Huippua, olet yhdessä mun unelmakohteissa. Nauti ja sano moikka hassuille elukoille!
Muutaman lemurin ja kameleontin näin. Madagaskar ei ole samanlainen eläinparatiisi kuin vaikka Kenia ja Uganda.
Kivan näköistä kaupunkia! Söpöjä nuo seinää maalatut mainokset. Odotellaan innolla lisää Madagaskar-juttuja! Niin eksottinen kohde ja ihan must olisi tuolla käydä joskus!
Antananarivo on kaikessa kaoottisuudessaan ja ilmansaasteissaan omalla tavallaan todella mielenkiintoisen oloinen. Silti sanoisin Madagaskarin viehätyksen olevan luonnossa ja pikkukylissä – niin kuin aika monessa muussakin maassa.
No tuleepa tosiaan ihan Afrikka-olo! Jotenkin erityisesti noista värikkääksi ja mainostekstein ja -kuvin maalatuista seinistä – Coca-cola ja matkapuhelinoperaattorit… 😀
Jep. Madagaskar on maailman köyhinpiä maita, mutta kyllä vain colaa ja teleä on sielläkin. 🙂
Hui, näyttää aivan käsittämättömän mielenkiintoiselta! Mutta tuota en kyllä varmaan koskaan opi ymmärtämään että miten tuo tavaroiden kantaminen pään päällä oikein onnistuu….
Aika monella siinä pään ja tavaran välissä on jokin rengas. Ei ne niin taitavia ole… Mutta juu, kyllä näkyi vielä niitä, jotka kantavat vedetkin pään päällä koteihinsa.