Maailman ystävällisin – Syyria

Isrealin-matka sai muistelemaan muista Lähi-idän maita, joissa olemme viime vuosina käyneet, Syyriaa, Jordaniaa ja Libanonia.

Olen ollut erittäin surullinen lukiessani Syyrian levottomuuksista, miten jengi vihapäissään tappaa toisiaan. Minun Syyriani ei ole väkivaltainen. Se on ehkä ystävällisin paikka, missä koskaan olen ollut. Vietimme kesällä 2010 kaksi unohtumatonta viikkoa maata kierrellen. Ihmisten hyväntahtoisuus oli suomalaiselle hämmentävää. Mitään (paitsi vatsatautia) ei tarvitse pelätä. Tällainen on minun Syyriani. Mutta se ei ole enää ennallaan. Onneksi muistojeni Syyria on ja pysyy. Syyrialaisesta ystävällisyydestä ja vilpittömästä avuliaisuudesta haluan kertoa pari tarinaa.

Latakian rantakaupungissa etsimme Lonely Planetin suosittelemaa ravintolaa. Koska sitä ei löytynyt, kysyimme kauneushoitolasta ulos tulevalta naiselta neuvoa. Koska hän ei puhunut englantia, hän haetutti paikalle omistajattaren. Koska omistajatar taas ei tiennyt, missä ravintola on, hän vaati saada kirjan ja siitä ruokapaikan yhteystiedot, jotta voi soittaa ja selvittää, mistä paikka olisi löydettävissä. Mitä olisi tehnyt suomalainen? Ou, I’m sorry, I don’t know that place. It’s better ask some one else.

Muistaakseni Aleppossa oli taas ravintola hukassa. Tällä kertaa näimme paikasta mainoksen kadulla. Pysäytimme ohikulkijan. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta mainosta näyttämällä mies ymmärsi, mitä olimme vailla. Koska hän ei osannut neuvoa paikkaa, hän osoitti, että seuratkaa. Noin kilometrin matkan seurasimme häntä paahteisessa kaupungissa. Autoja vältellen ja turvallisuudestamme huolehtien mies johdatti meidät paikalle, osoitti, että tuolla se on, kääntyi ja lähti kulkemaan aivan toisaalle. Hän ei siis ollut tulossa sinne päinkään, mutta halusi opastaa turistit ruokailemaan. Mitä olisi tehnyt suomalainen? Ou, I’m sorry, I don’t know that place. It’s better ask some one else.

Samainen Lonely Planet vihjaisi, että syyrialaiset saattavat kutsua kotiinsa ja että ei ole mitään syytä olla noudattamatta kutsua. Kuten arvata saattaa, kutsu kävi. Haman kaupungissa olimme kävelemässä norialta, paikalliselta tunnusmerkiltä, jota suomalainen sanoisi kai vesipyöräksi, toiselle, kun kuulimme jonkun huutelevan parvekkeelta. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että tämä herra asuu oikeasti Tukholmassa, mutta on nyt vain loman vietossa kotimaassaan, ja koska yhteinen kielikin, ruotsi, löytyi, herra kutsui meidät kotiinsa. Tai oikeastaan ystävänsä kotiin. Kalsareillaan tuli näet toinen herra meitä eteishallissa vastaan. Nopeasti tuli pöytään luumuja. Ja Absolut votkaa. Ei sitten auttanut kuin siemailla. Vaikeuksia tuli vasta, kun pöytään tuli kahvia. Miten siitä voisi enää kieltäytyä? Miten selittää, että oikeastaan en ole eläissäni ikinä juonut kahvia paria teelusikallista enempää? Siinä sitten siemailin kahviani. Kolmanneksen kupista join. Jos pitäisin kahvista, tämä olisi luultavasti ollut minusta erittäin hyvää. Kännykkäkameralla otettiin vielä valokuvia ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa. Mitä olisi tehnyt suomalainen? Katsonut parvekkeeltaan, että tuossa menee pari turistia, kääntänyt katseensa ja hetken kuluttua mennyt takaisin sisälle.

Toivottavasti minun Syyriani, muistojeni Syyria, olisi kuitenkin se oikea ja nykyinen vain jokin nopeasti ohimenevä system error ihmisissä. Näin toivoin syksyllä 2011. Edelleen joudun jatkamaan toivomista.