Rakas ystävä
Mitä sinulle kuuluu? Lupasin kirjoittaa sinulle useammin, joten tässä minä nyt taas olen. Jatkan siitä, mihin viimeksi jäin. Kun tuli aika jättää Zimbabwe, otimme taksin rajalle. Muodollisuudet olivat nopeat: vain leima passiin. Sillä aikaa taksikuski etsi meille uuden kuljettajan, joka veisi meidät sillan yli Sambian puolen rajalle. Sielläkin vain leima passiin ja pari askelta tullialueen ulkopuolelle ottamaan kolmas taksi, joka veisi majapaikkaan Sambesin rannalle. Kolmen taksin taktiikka on ihan normaali. Jotkut onnistuvat kahdella. Matkan varrella taksikuski näytti hajotettuja aitoja. Tuholaiset eivät suinkaan ihmisiä vaan elefantteja, jotka kuulemma tuhoavat reitiltään kaiken, jos mitä tahansa osuu tyyppien reiteille. Jaaha, villi luonto tulee koko ajan lähemmäs, ajattelin.
Olin aivan liian levoton istuakseni vain aloillani katsomassa jokea. Tiesin sen reunamien kuhisevan elämää (eikä vain reunamien – uiva krokotiili on aika majesteettinen ja pelottavakin näky). Varasimme game driven Mosi-au-Tunya Nationalparkiin. Mosi-au-Tunya on suunnilleen vartin ajomatkan päässä Livingstonen keskustasta.
Kävi tuuri, ja saimme kuskin ja auton vain meille kahdelle. Minulla on tarkka silmä, mitä elefantteihin tulee. Edes kuski ei huomannut pusikossa lymyävää asuntovaunun kokoista eläintä. Olen aina ihmetellyt norsujen kykyä piiloutua. Miten piilottaa asuntovaunu? No kysy norsulta. Yksikseen ollut tyyppi oli joella juomassa.
Olin kotoa asti odottanut oikeastaan eniten norsujen näkemistä. Olin niin onnellinen, kun näin tämän ja myöhemmin monta muuta, etenkin pikkunorsuja, että olin haljeta. Jonkinlainen sanoisiko nyt stressi laukesi. Enää ei tarvinnut yhtään jännittää, saako toiveeni täyttymyksen. Näimme me paljon muutakin, mikä tietenkin kruunasi ajelun. Oli vedessä lojuva hippo, kirahveja, pari seepraa ja kauriseläimiä, joita en ole oppinut erottamaan toisistaan. Näen kyllä, että joku on raidallinen, jollakulla on kuin wc-renkaan kuva peffassa, joku on pienempi muita, mutta impala on ainoa osaamani nimi, enkä tiedä, minkä näköiselle hepulle se kuuluu.
Ajelulla näimme myös ensimmäisen upean auringonlaskun. Afrikkalaisessa punaisessa auringonlaskussa ja -nousussa on jotain todella maagista. Se tuntuu erilaiselta kuin muualla.
llalla jännitys vähän tiivistyi. Näimme porukan, jonka kanssa viettäisimme seuraavat melkein kolme viikkoa. Meitä olisi 24 hengen rekassa vain yhdeksän, ja reilun puolivälin jälkeen vain viisi. Acacia Africalla suurin ryhmäkoko on 16. Olin salaa toivonut, että matkalla olisi samanhenkisiä tyyppejä ja saisimme elinikäisiä ystäviä, mutta oikeastaan jo ensimmäisenä iltana huomasin, että näin ei tapahdu. En tarkoita, että ihmisissä olisi ollut mitään vikaa. Heidän kanssaan olisi varmasti mainiota aikaa, mutta tiesin heti, että sielunsisaruutta tai -veljeyttä ei pääse syntymään.
Ensimmäinen yhteinen aktiviteettimme oli Victorian putoukset. Sambian puolella putouksista on noin kolmasosa. Pääsimme lyhyeksi matkaksi ottamaan tuntumaa myös Rufunsaan, meidän seikkailurekkaan. Vähänpä silloin vielä tiesin, millaisiin kaikkiin uskomattomiin ja unohtumattomiin kokemuksiin Rufunsa meidät vielä veisi!
En osaa sanoa, kummalta puolelta rajaa putoukset olisivat paremmat (upeammat, vaikuttavammat). Luultavasti vaikutuin Zimbabwen puolesta enemmän, koska näin sen ensin. Luultavasti olisin vaikuttunut enemmän Sambian puolesta, jos se olisi ollut ensimmäinen kokemus. Läpimäräksi kastuminen on kuitenkin yhtä taattua molemmilla puolilla. Jos ikinä satut tänne tulemaan, suosittelen vahvasti sisäänkäynniltä kääntymään ensin vasemmalle. Siinä vuokrataan muutamalla eurolla erinomaisen näköisiä melkein nilkkoihin ulottuvia sadetakkeja. Ai miksi en vuokrannut? Koska me lähdimme eri suuntaan suoraan putouksille.
Aivan huikea kokemus oli tämäkin. Ei todella ollut olo, että johan tämä on nähty. Sateenkaaret, kuohut ja pauhu nyt vain ovat niin mielettömät, ettei sitä oikein edes tajua. Porukassa on sellaisiakin, jotka ovat nähneet aikaisemmin sekä Niagaran että Iguassun putoukset ja pitivät Victorian putouksia vaikuttavimpina, vaikka näkivät vain Sambian puolelta. Yksi suosikkipaikkojani oli rotko, jonka pääsi ylittämään siltaa pitkin kaatosateelta tuntuvassa vesisuihkussa. Paikoin maisemassa oli jotain Irlantia (jos saat kiinni, mitä tarkoitan).
Kolmas ehdottomasti mieleen jäävä seikka oli pieni visiitti Livingstoneen. Odotin näkeväni kaupungin, mutta päädyin näkemään laajalle levittäytyneen kylän. Pitkälti tämä johtunee siitä, että taksi toi meidät täysin väärään paikkaan. Pyysimme kyytiä paikallisille markkinoille – päädyimme turistikojuille. Maramba Market löytyi lopulta poliisin avustuksella, mutta seitsemän kilometrin päästä niiltä markkinoilta, joille olimme menossa. Mutta laiska päiväkävely hiekkatiellä hyvinvoivan asuinalueen poikki oli sellaisenaan jo kokemus. Tällainen pällistelyturismi saa aikaan ristiriitaisia fiiliksiä, kun toisten pyykkipäivä, ostosten kantaminen (pään päällä) tai lasten kantaminen (liinoissa selässä) on nähtävyys siinä missä patsaat ja kirkot toisenlaisissa oloissa. Mietin, mitä ajattelisin, jos minua tai kotitaloani joku ohi kulkiessaan kuvaisi. Mitä sinä ajattelet?
Markkinoiden todella saattoi sanoa olevan paikalliset. Olimme ainoat valkoiset ja katseista päätellen harvinainen näky. Sieltä saa kaikkea huonekaluista vaatteisiin, vihanneksista kuivattuun kalaan, polkupyöristä ämpäreihin. Shoppailuun emme heittäytyneet mutta ostimme dollarilla neljä banaania ja kaksi omenaa. Markkinoiden kohokohta saattoi kuitenkin olla Star Light Bar. Näin kyltin, eikä sen houkutusta voinut vastustaa. Paljon aidompaa menoa ei voi olla kuin miehet pelaamassa biljardia ja juomassa kaljaa pressusta tehdyssä katoksessa. Siellä eivät dollarit enää kelvanneet, mutta onneksi paikalle tuli fikseri, joka vaihtoi järjettömän huonoon kurssiin. Jonkin sekaannuksen vuoksi olimme lähteä paikalta maksamatta. Hetken tilanne tuntui jopa vähän uhkaavalta (mutta meni yhtä nopeasti ohi).
Olimme kaikkineen Sambiassa vain vajaat pari vuorokautta. Se vähän harmittaa, koska maalla olisi varmasti ollut enemmänkin tarjottavaa. Mutta toisaalta näinkin on hyvä. Eivät hullumpia kokemuksia yksikään näistä.
Sitten olikin aika alkaa tottua vaihtelevan pituisiin automatkoihin ja herätyksiin ennen auringonnousua.
Afrikka vaikenee hetkeksi. Kerron pian taas kuulumisia.
Annika
Lue lisää Afrikan matkasta tästä linkistä.
6 comments
Me olimme tuolla syyskuussa. Silloin vettä oli huomattavasti vähemmän. Zimbabwen puolella putoukset näyttivät samalta kuin kuvissa, Sambian puolella oli kuivaa. Toisaalta pääsimme käymään Devils Poolilla, huikea kokemus sekin!
Kaikessa on siis puolensa. Meitä ei Devils Pool oikein puhutellut edes ajatuksena. Mutta kuulostaa ihan hassulta, että putouksilla olisi kuivaa, kun meillä oli näin paljon vettä. Johonkin aikaan vuodesta taas vettä on niin paljon, että putouksista ei oikein pääse edes nauttimaan, kun vettä on niin älyttömästi.
Tykkään tästä kirjemuodosta. Tulee tunne sellaisesta sadan vuoden takaisesta maailmasta, jossa lähetettiin tien päältä kirjeitä ystäville ja sukulaisille, että täällä nyt olen, kaikki on hyvin ja kokemukset upeita.
Afrikkalaiset markkinat vetävät myös mua puoleensa. Harvemmin löytyy mitään ostettavaa, mutta voisin kierrellä niillä joka päivä aina vaan uudelleen katselemassa ja ihmettelemässä. Vain se häiritsee, ettei mitään oikein voi tutkia sen tarkemmin, kun myyjät ovat useimmiten aivan turhan innokkaita suomalaiseen makuun.
Elefanttikuvat ovat upeita. Muistatko, mitä tuo safariretki maksoi noin suunnilleen? Alkaa tuntua siltä, että voisin hyvinkin päätyä Victorian putouksille, pariksi yöksi kummallekin puolelle rajaa, ja sitten käydä vielä ehkä Lusakassa näkemässä paikallisen suurkaupungin.
Tykkään kirjoittaa näitä kirjeitä. Niissä tulee kirjoitettua kaikenlaisia pikkujuttuja ja henkilökohtaisia flliksiä eri tavalla. Katsotaan, tuleeko kirjeitä vielä. Seuraavat jutut taitavat olla perinteisiä.
Muistaakseni tämä noin kolmen tunnin game drive oli 60 euroa. Se oli harvinaisen edullinen. Asuimme joen rannassa The Victoria Falls Waterfrontissa, ja siinä oli retkimyynti samassa. Hotellilta ajoi max. vartin kansallispuistoon. Keskustaan oli vähän pidempi matka.
Noilla markkinoilla meitä lähinnä tuijotettiin. Kukaan ei lähestynyt myyntimielessä.
Mietin tuota rajanylitystä taksilla. Me käveltiin rajan ylitse mennessä oli ruuhkaa mutta takaisin päin kävellessä menikin joutuisammin.
Me emme tarvinneet gamwdrivea….Hotelli sijaitsi kansallispuistossa ja saimme näin seurata eläimiä.
Kävimme Livingstonessa harmittaa että emme käyneet noilla markkinoilla.
Rajan yli olisi päässyt myös kävellen, mutta meillä oli aika paljon kantamuksia. Minusta ei ollut kantamaan kaikkea koko matkaa. Hotellilta rajalle ja taas rajalta seuraavaan oli myös sen verran matkaa, että taksi oli ihan välttämätön.