Oli jätettävä Alfama edes hetkeksi. Jos en olisi pakottanut itseäni, sinnehän minä olisin jäänyt koko melkein viikoksi, jonka Lissabonissa olin. Koska turistien suosima söpö puuratikka numero 28 mölyää ikkunani alla, kai sillä ajaakin voisi. Kuvittelin maanantain häätäneen turistimassat jo matkoihinsa, mutta täynnähän tuo oli. Olin niin ajatellut istuvani ikkunapaikalle, ottavani kivoja kuvia avoimesta ikkunasta ja esitellyt sitten tohkeissani kaikkia suloisia yksityiskohtia matkalta. Kun olin aikani seissyt pienessä vaunussa, näin ikkunasta shoppailumahdollisuuksia, joita vähän matkaltani kaipasin, ja jäin pois. Se niistä yksityiskohdista. Seuraava pysäkki oli sitten niin kaukana, että eksyin. Ei löytynyt kauppoja.
Mutta löysin itseni pahimmalta turistialueelta, sieltä, missä itsekin olen ensimmäisellä kerralla pyörinyt, sieltä, missä sisäänheittäjät hallitsevat katukuvaa. Olin siis Rua Augusta Archin kulmilla. Niin paljon kuin ehkä viinihammasta kolotti (kyllä, tein aamupäivän töitä kuin pöhkö), ei sinne vain voinut jäädä. Ei tuntunut hyvältä. Sisäänheittäjät vaanivat jokaisen terassin kulmalla. Ei. Ei. Ei vaan tahdo. Mieli oli Alfaman kujilla, joissa itse marssitaan sisään, jos siltä tuntuu.
Lähdin kapuamaan portaita kohti Bairro Altoa.
Nimi oli tuttu, mutta en muistanut yhtään, millainen kaupunginosa se on. Samaa rappioromantiikkaahan se on kuin Lissabon muutenkin. Bairro Altossa on paljon kaunista, hyvin hoidettua. Siellä on myös vähän syntisen näköisiä graffitien reunustamia kujia. Mutta erityisen silmiinpistävää oli, kuinka hiljaista siellä on päivällä. Oli TV-ryhmä kuvaamassa jotain, vanha rouva viemässä roskia, satunnaisia turisteja, muutama ikuista vappua viettävä paikallinen. Bairro Alto näytti olevan place to be sitten, kun aurinko on laskenut ja on aika mennä baariin. Päivällä kuppiloiden ovet olivat tiukasti kiinni. Muutaman minimarketin edustalla oli appelsiineja väriläiskinä. Muutama paikallista designia myyvä liike oli auki, mutta hiljainen. Mutta jos on vailla hattua, saattaa hyvinkin löytää oman juuri täältä. Hattuliikkeitä oli silmiinpistävän paljon lyhyellä matkalla.
Vaikka Bairro Alto oli omalla tavallaan kiehtova, sen tyhjät kadut olivat jotenkin aavemaiset. Laitoin GoogleMapsin osoittamaan reitin kotiin. Oikeasti kaipasin Alfamaan.
Reitti oli kiva. Olin välillä vilkkailla kaduilla ihmisvilinässä, toisinaan en nähnyt ketään missään. Pysähdyin myöhäiselle lounaalle aurinkoiselle terassille, olin yhtäkkiä taas kulmilla, jotka muistin edellisiltä kerroilta kaupungissa. Jos olet joskus käynyt Lissabonissa ja muistat sen pienen jyrkkää mäkeä kulkeneen funicularin (Ascensor da Glória), jonka kuja on graffitien peitossa, se ei enää kulje, tai ei ainakaan nyt kulkenut. Se on vähän kuin Lissabonin ikoni ainakin turisteille. Myöhemmin päädyin Escadinhas da Saúde -nimisille rullaportaille ja niiltä asuinalueelle, jolle en mielelläni menisi illalla. En voi sanoa, että minua olisi pelottanut, mutta en erityisemmin halunnut ottaa kameraa esille tai muutenkaan herättää huomiota.
Näin tässä sitten kävi. Yritin oikeasti lähteä etsimään jotain, mistä erityisesti voisin kertoa. Mutta niin vain taas totesin, että minun Lissabonini on nautiskelua, aurinkoisia terasseja, lasi roséviiniä, päämäärätöntä haahuilua – tai olihan minulla paluumatkalle päämäärä: paluu ihanaan Alfamaan.
