Vaikka kuinka haluaisin sanoa, että asuntoni on benissima, en voi. Herään joka aamu noin kahdeksalta IKEA-sohvan kuopasta, kun joku talon asukkaista huutaa rappukäytävässä. Talossa ei ole minun koloni lisäksi kuin viisi muuta asuntoa, ja jossain niistä asuu nainen, joka puhuu käsittämättömän kovaan ääneen käytävässä joka aamu. Saattaa olla, että kyseessä on rouva, jonka mäyräkoira haukkuu aina, kun joku kulkee rapussa. Ehkä hän vie koiraa aina kahdeksalta ulos. Onkohan koiralla siis huono kuulo? Jos joku toinen naapuri sattuu olemaan ulkona samaan aikaan, huutavat suoraan ikkunani alla. Yksinkertaiset lasit pitävät ulkona korkeintaan kärpäset. Ääntä ne eivät eristä. Jos päätelmäni yhtään pitävät paikkansa, asunto on tehty entiseen autotalliin. Suomessa tehdään ullakkohuoneistoja, Italiassa kunnon garageja. Olen siis maan – ja äänten tasolla.
Olin ajatellut viettää eilisen rauhassa Rapallossa lukien ja lepäillen, mutta vaikka huutajan herätyksen jälkeen nukuin aika myöhään, en malttanutkaan jäädä kotikulmille. Eyewitness Travelin Italian Riviera -opas on tehty niin houkuttelevasti, että siitä löytyy kaikenlaista, mitä pitäisi nähdä. Kirjassa Liguria on jaettu Riviera di Levanteen ja Riviera di Ponenteen. Raja menee karkeasti Genovan kohdalta. Ponente saa jäädä toiseen kertaan. Liikaa saisin istua junassa, jos sitäkin puolta lähtisin koluamaan. Vaikka olen täällä yhteensä lähes kuukauden, tuntuu, että aika loppuu kesken, jollen kaiken aikaa liiku jossain. Nähtävää on siis liikaa? Vai aikaa liian vähän?
Oppaan houkuttelemana hyppäsin junaan ja ajoin Nerviin. Se on noin kymmenen kilometriä Genovasta länteen, eli tänne Rapalloon päin. Nervin houkutus on kaksi kilometriä pitkä rantaa myötäilevä kävelyreitti. Kun laskeuduin junalta rantaan ja jäin ihastelemaan maisemaa, seuraani liittyi nuorimies, joka pyysi ottamaan kuvan itsestään. Kertoi olevansa Brasiliasta ja saaneensa juuri tältä keväältä opintonsa päätökseen täällä. Lähdimme kävelemän samaan suuntaan haparoivasti keskustellen. Sanoi ymmärtävänsä hyvin englantia, mutta puhuvansa sitä huonosti. Kun kerroin ikävistä sattumuksistani Riossa, kertoi kaupungin olevan hyvin kaunis. Emme siis ihan ymmärtäneet toisiamme. Jollain tapaa alkoi tuntua, että nuorimies alkoi käyttäytyä turhan tuttavallisesti, joten ensimmäisen ravintolan kohdalla kerroin haluavani mennä lounaalle. Hän kysyi, haluanko, että odottaa minua sen aikaa kuin syön. En halunnut.
Onneksi ravintola oli kiva ja ruoka hyvää, ettei tarvinnut mennä pakosalle mihinkään pakasteruokapaikkaan, joita valitettavasti Italiassa vieläkin on. Brassi-poikaakaan ei sen koommin näkynyt.
Rannan maisema oli ehdottomasti Nerviin matkustamisen arvoinen, mutta itse kaupunki kovin tavanomainen pieni italialaispitäjä. Yritin antaa sille mahdollisuuden etsimällä keskustaa, mutten tiedä, löysinkö. Löysin kuitenkin lehtikioskin, ostin bussilipun, kävin runsassanaisen mutta varsin yksipuolisen italiankielisen keskustelun myyjäherran kanssa siitä, miten seuraavaan määränpäähän pääsee, ja jatkoin kohti Boccadassea, joka oppani mukaan on charminsa säilyttänyt kalastajakylä. Vastaavanlaisen keskustelun kävin myös bussikuskin kanssa. Mutta kyllä vain löysin perille ystävällisten herrojen avustuksella. Löytyipä matkan varrelta uusi puserokin.
Oppaan kuvassa kylä näyttää suloiselta, vaikka on osa Suur-Genovaa, vain noin viisi kilometriä kaupungista. ”Vain” ei tunnu ihan vähältä kuitenkaan käveltynä, kun lämpömittari näyttää yli 30 ja ilman kosteus on järjetön, mutta tästä lisää tuonnempana. Boccadasse on suunnilleen se, mitä matkaoppaan yhdessä kuvassa näkyy. Pienen pieni lahdenpoukama on viehättävä, vähän jo ränsistynytkin, mutta kuvauksellinen. Kalastukseen viittaavat runsaat kuivalle maalle nostetut veneet, joita herrat rakkaudella pesivät ja huolsivat. Pienellä rannalla otettiin aurinkoa ja uitiin, vähän matkan päässä herrat pelasivat petankkia. Mutta juuri muuta Boccadassessa ei ollut.
Ajattelin jatkaa kävellen Albaroon, seuraavaan kaupunkiin, jonne matkaa olisi korkeintaan kaksi kilometriä. Albarossa pitäisi olla komea kirkko ja jotain sellaista. En tiedä, missä Albaro oli. Rannassa uimalaitokset vain vaihtuivat, minä kävelin, ja Albaro oli edelleen hukassa. Koko ajan tarkkailin, mistä saisin bussilipun jatkaakseni autokyydillä vaikka sitten Genovaan, jollei kerran Albaroa missään ole, mutta eipä ollut tupakkakauppoja tai lehtikioskejakaan. Aika moneen kertaan kysyin itseltäni, miksi en ostanut kymmenen lipun vihkosta, jota ystävällinen herra edellisellä ostokerralla tarjosi. Miksi joka matkalle pitäisi ostaa lippu erikseen? Kuten jo edellisen Genovan seikkailun kohdalla kerroin, täällä ei voi maksaa kuskille, vaan lippu on oltava etukäteen. Niinpä kävelin sen viisikilometrisen Genova Brignolen asemalle ja tulin kotiin. Kuumuuden uuvuttamana en jaksanut illalla lähteä enää edes vakiopaikoilleni rantaan ilmaisen nettiyhteyden äärelle.
Sen verran pikaisesti tulomatkalla kännykällä nettiä vilkaisin, että sain tietää Air Finlandin menneen konkurssiin ja ainakin yhden tuttuni kesälomamatkan menneen pieleen siinä samalla. Voi kurjuus! Kun lähtöön olisi ollut vajaa viikko, on korvaavaa – ja ainakin kohtuuhintaista – enää vaikea saada tilalle.
