Langkawi risteilymatkustajan silmin

AAina välillä kuulee kysyttävän, mitä risteilyllä muka ehtii yhdessä päivässä maissa tehdä. Eihän se kuulemma riitä mihinkään. Minusta se on aina riitänyt. Samoihin aikoihin kömpisin liikkeelle missä tahansa lomakohteessa ja samoin tulisin retkiltäni takaisin. Toki lähtisin iltasella syömään vielä, mutta silloin päivän seikkailut ovat enimmäkseen jo takana. Risteilyllä ruoka on epäilemättä helpommin saatavilla. Tässä sängyllä maatessani saatan kuulla keittiöstä astioiden kilinän.

Mitä siis mahtui yhteen päivään Langkawilla?

Kun Star Clipper rantautui Langkawille aamukahdeksalta, olimme tikkana kannella ja pihalla ensimmäisten joukossa. Sataman välittömässä läheisyydessä on resort, josta kysäisin, tietäisivätkö, mistä saisi vuokrattua skootterin. ”Tästä”, vastasi mies ja näytti esitettä. Vartin odottelun jälkeen siihen kurvasi ehkä maailman pienin auto, joka vei vuokraamolle. 20 eurolla saatiin kaksi skootteria, kypärät ja vakuutus 0-omavastuulla päiväksi – ja ajo-ohjeet sinne, minne olimme matkalla.

Tiedätkö tunteen, kun joskus jostain matkakohteessa jää näkemättä sellaista, mitä olisit ehdottomasti halunnut kokea? Viimeksi Langkawilla minulta jäi näkemättä Sky bridge. Se on korkeuksiin rakennettu kävelysilta, jolta on mielettömät maisemat kaikkiin ilmansuuntiin. Sinne pääsee maailman jyrkimmällä kaapeliradalla. Olen ajellut radalla ennen, mutta päivä oli sateinen, ylhäällä kaikki pilvessä ja sumussa ja niin kylmää, etten kesävermeissä tarennut kuin kääntyä ja hypätä koppiin takaisin matkalle alas.

Joskus se näkemättä jäänyt kohde on pettymys kaiken odotuksen jälkeen, mutta Skywalk ei. Jossain siellä kohtuullisen korkealla meren pinnan yläpuolella aurinko lämmitti ja maisema todella avautui joka suuntaan.

Vinkki: Ehkä kannattaa kaapeliradalle maksaa express-linja ja säästää posketon jonotteluaika.

Alkoi sataa. Jäädäkö Panorama Langlawin alueelle (siellä on siis vaikka mitä puuhaa kaapeliradan ja näköalasillan lisäksi) pitämään sadetta vai ottaako skootterit ja toivoa sateen lakkaavan. Ei lakannut. Yltyi siinä ajellessa. Viitoin reissukaveria kurvaamaan johonkin sateelta suojaan. Annoin ymmärtää, että nyt ei ole enää kivaa. Päädyttiin jonkinlaiseen huvivenesatamaan ja syömään parasta lounasta naismuistiin. Verrattain kallishan tuo oli malesialaiseen yleiseen hintatasoon nähden, mutta oli se kyllä the lounas, jota voi muistella pitkään. Vuorokausi ilman verkkoa laivalla teki myös sen, että lounaspaikan wifille oli käyttöä.

Hyvin oli vielä aikaa kävellä rannalla. Löytyi sellainen, jolla oli vain yksi resort ja muuten täysin tyhjää. Ei ketään. Ihastuttavan resortin uima-altaalla näkyi turisteja, samoin jollain sen pool villoista. Muuten oli täysin hiljaista. Uimakamat tietenkin oltiin hölmöyksissämme jätetty laivalle. Mutta hyvin olisi pulahtamaankin kerinnyt.

Ajellessa näki kaikkea jännää. Oli härkä natustelemassa ruohoa pitkäjalkainen valkoinen lintu selässään. Oli apinoita tien varressa kuin liftaamassa pienine poikasineen. Lentokentän kohdalla kone lensi yli varsin matalalta. Ja rakennustyöt olivat vieneet sen mukavan rantabaarin, jossa olin viihtynyt viimeksi.

Laivalla oli aikaa ottaa tavaksi tullut päivän drinkki vielä kannella, käydä suihkussa ja olla taas valmiina seuraamassa, miten purjeet taas nousivat ja jatkoimme matkaa. Kyllä minusta siis risteilysatamissa ehtii tehdä ihan kokonaisen turistipäivän, vai mitä luulet?

Tämä postaus on osa yhteistyömatkaani Star Clippersin kanssa