La Boca, Buenos Aires – kun maailmaan tuli värit

Siinä se oli ilmaiskartan mainoksessa: La Boca. Kaikkein värikkäin, kaikkein houkuttelevin – ja ihan varmasti kaikkein turistisin. Mutta jo niistä kahdesta kuvasta päätellen La Boca olisi paikka, johon minun olisi helppo ihastua ja jossa olisi hyvä olla. Mutta miten tuo tangon syntysijaksi mainittu keidas alkoi näyttäytyä paheen pesänä? Jopa kävelykierroksia mainostava firma sanoo, että älä mene illalla. On vaarallista. ”Sunnuntaina on paljon turisteja”, tietää hotellin respa sanoa. Kaksi asiaa, joita reissussa eniten kammoan: että pitää pelätä ja että olen tuhansien kaltaisteni saartamana.

Olin ensimmäisenä iltana nukkumassa ennen kymmentä. Ikuisuuden ja loputtomuuden väliin kestoltaan yltänyt lentomatka ja aikaero auttoivat pääsemään rytmiin. Niinpä hyppäsin taksiin jo puoli ysin maissa aamulla. Se oli täydellinen aika tulla La Bocaan. Ensimmäisiä kojuja alettiin pystyttää, poliisit nauttivat aamiaista autonsa luona leppoisasti naureskellen. Kaikissa väreissä loistavat rakennukset hohtivat valoa ja iloa aamuauringossa. Satunnaisia paikallisia oli liikkeellä, muutama tasoitteli jo selvästi pidempään jatkunutta juomista. No, olihan sitten se pakollinen bussilastillinen kiinalaisia, joka oli pudotettu Il Caminon (tunnetuin katu La  Bocassa) päähän kymmenen minuutin valokuvaussessiota varten. Mutta hyvin nopeasti kaupunginosa alkoi herätä. Yhä useampi liike alkoi avata ovia, terassi rakentua kadulle, koira tehdä aamukakkaa mukulakiville – ja turisti mönkiä samoille huudeille. Mutta minä olin saanut oman La Boca -aikani. Olin nähnyt, miten se heräsi.

Ennen yhtätoista La Boca oli menetetty. Sinne tuli bussilasteittain porukkaa, sisäänheittäjät olivat työssään, Diego Maradona look a like tarjosi itseään valokuvattavaksi turistien kanssa rahaa vastaan. Lähdin kävelemään korttelin tai kaksi sivummalle. Kävelin radan vartta. Vastaan tuli pieni nainen, joka espanjaksi ja käsimerkein osoitti, että minun on paras kääntyä takaisin. Turvattomuus ei siis ole urbaanilegendaa. Se on vain lempeässä auringonpaisteessa helppo unohtaa.

Monilla sisäpihoilla mainostetaan olevan kulttuurikeskuksia, mutta enimmäkseen kyse oli rihkamamyynnistä. Jotain autenttista voi vielä havaita La Perla Caminito kahvilassa. Se on seissyt näillä sijoillaan vuodesta 1882. Sillä on kiva, varjoisa terassi, mutta jos kulmille osut, käy myös sisällä. Voi suloisuus. Ehkä näet myös ikkunapöydässä vanhan miehen, joka viihtyi niillä sijoillaan ainakin koko sunnuntaisen aamupäivän.