Reilun tunnin verran vaunussamme rengaslinjalla Yangonin ympäri saattoi matkustaa aika väljästi. Jokunen paikallinen tuli, ajoi muutaman asemanvälin ja poistui. Asemat olivat hiljaisia. Joiltain asemilta tuli kauppiaita, kuka mitäkin myi. Banaaneja moni innostuikin ostamaan, kun vielä malesialaisturisti osasi antaa neuvoja, mitkä maistuvat parhaalle. Suomalaisen mielestä ne pienet ja pulleat hedelmät vain etäisesti näyttivät banaaneilta, mutta hyvältä maistuivat. Juomavettäkin myytiin, mutta ei pulloissa vaan ämpäristä, josta kauhaistiin korvallisilla metallikupeilla. Juomisen jälkeen myyjä pyöräytti jollakin sienellä mukinreunan, ja seuraava asiakas joi siitä samasta.
Kuuma juna ja tasainen tärinä ovat yhdistelmä varmaan unentuloon. Siinä nuokuin, pää hakkasi kolinassa seinään. Kysyin jo mieheltä, haluaisiko hän jäädä pois ja palata taksilla kaupunkiin. Totesi, että ajetaan nyt, kun kerran on junaan tultu. Onneksi. Vähän myöhemmin juna tuli täyteen elämää.
Hikinen junamatka on paras muistoni tältä Kaukoidän reissulta. Tiesin junan ikkunoista näkyvän elämää, aitoa myanmarilaista elämää, mutta en osannut kuvitella, miltä tuntuu, kun elämä tulee junaan, kun olen keskellä sitä. Meillä turisteilla kamerat räpsyivät taukoamatta – ja paikalliset elivät arkeaan. Kuinka monen suomalaisen tavallinen elämä saisi turistin nostamaan kameransa?
On vaikea välittää sanoin tunnelmaa junasta. Unelias rauha vaihtui täydeksi elämäksi. Kun ensin olin voinut poukkoilla puolelta toiselle, roikkua haluamassani ikkunassa, oli vaunu yhtäkkiä täynnä. Istuimme kiinni toisissamme, liikkumatta, koska jaloissa oli kasseittain kukkia ja korillinen ankanpoikasia. Käytävä oli tiukkaan pakattu jättikoreja kasveja, joita en suurinta osaa olisi osannut nimetä. Naiset sitoivat sipuleista myytäviä nippuja, miehet yrteistä. Joku nukkui kantamuksiaan vasten, joku osittain penkillä, osittain käytävällä vasten vihanneksia. Kaiken tämän seassa liikkui kaupustelijoita myymässä rihkamaa, syötävää tai juotavaa. Mutta sitten, melkein yhtä nopeasti kuin elämä valtasi vaunun, elämä myös jätti sen. Viimeiset asemanvälit turistit istuivat hiljaa keskenään.
Junaretken jälkeen menimme shoppailemaan. Lainausmerkeissä. Kävimme FC Yangonin fanituotekaupassa. Myymälä oli samanlainen kuin vastaavat kaikkialla maailmassa, eikä se minua kiinnostanut, mutta mieheni kerää eksoottisia futispaitoja. Mutta putiikissa oli kanssamme ehkä maailman herttaisin olento!
Samassa liiketilassa oli myös (ilmeisesti hallituksen ylläpitämä) turistikauppa, jossa myytiin alkoholia, merkkikosmetiikkaa, tupakkaa ja elektroniikkaa. Tuontitavara oli hirvittävän kallista, ja sitä oli todella vähän, kuin sattumia laihassa keitossa, eli pari tavaraa siellä täällä muuten tyhjissä hyllyissä. Pullolliseen Strongbow-siideriä sorruin. Liikkeessä oli myös nurkkaus paikallisille tuotteille. Lähinnä myynnissä oli erilaisia puisia esineitä. Samoja tavaroita myytiin myös lentokentällä, mutta moninkertaiseen hintaan.
2 comments
Vähän erilaista elämää kuin vr:n junissa. 🙂
Arvaa, kummalla matkustan mieluummin!