Kulkuritytölle tärkein on matka, ei määränpää

Kulkuritytölle tärkein on matka, ei määränpää

Viime kesänä pitkällä matkallani yhden J. Karjalaisen biisin sanat soivat yhä useammin korvissa. Viimeistään silloin tajusin, että määränpää ei oikeastaan ole minulle tärkein, vaan tunne olla tien päällä. Olla velvollisuuksista vapaa. Ehkä juuri tästä syystä suunnilleen kaikki maailman paikat ovat kiehtovia. Niissä on kuitenkin aina jotain uutta. Aina jotain mielenkiintoista. Olin ihan hurjan hämmästynyt syksyllä saatuani Hua Hin -juttuuni kommentin, että on ihan järjetöntä lähteä vain johonkin ilman, että siihen kokee ehdotonta paloa. Kommentoijan lopputulema oli, että matkustan vain tehdäkseni muut kateelliseksi. Kaikilla kunnioituksella, mutta ajatus on järjetön. Miksi minua kiinnostaisi, mitä muut ajattelevat elämästäni?

”Taas mennään
en tiedä mihin,
mutta mä meen.
Kuin kulkuri matkaa
uutta laulua teen.”

Travelloverblogi

Travelloverblogi

Travelloverblogi

Travelloverblogi

Samalla olen huomannut tien päällä kulkurina olemisen olevan yksinäistä hommaa. Ollapa nuori ja huoleton. Tunnen itseni ihan pirun vanhaksi. Olisipa tien päällä enemmän aikuisia. Vaikkapa Vietnamissa bussit täyttyivät 20+-tyypeistä, joiden maailma eroaa aika paljon omastani. En minä juttusille hakeudu, mutta eivät hakeudu hekään. Koska aika vähän jaksan riekkua baareissa, ovat kontaktit aika vähissä. Olen kuullut hostellien olevan hyviä paikkoja tavata toisia, joilla sama elämäntapa. Niin. Ehkä seuraavaksi kokeilen Tinderiä. Siellä voi ainakin määritellä ikärajat. 😉 

En minä valita. Kunhan havainnoin. Lähden maailmalle tiedostaen kaiken tämän. Näin Twitterissä videon tytöstä, joka meni Perussa taksiin laaman kanssa. Tekstin mukaan hän jakoi taksin sen kanssa, eli ehkä eivät olleet samaa seuruetta. Jaoin twiitin saatesanalla: Maailma <3 Mikä olisikaan parempaa, kuin mennä taksilla laama takapenkillä? Tähän asti eksoottisimpia matkakumppaneita ovat olleet kanat ja jaloissa löyhkänneet munkkien durianit. 

”Ei kukaan ole pyytänyt lähtemään,
silti tuskin paikoilleni jään.”

Travelloverblogi

Travelloverblogi

Travelloverblogi

Travelloverblogi

Miten tätä tunnetta selittäisi? En minä tarvitse extreme-kokemuksia. Ei minun tarvitse valloittaa Everestiä tai meloa yksin halki Amazonin viidakon. Olen tyytyväinen siellä, missä lähikaupasta saa kevytlimua ja katuvalotkin suunnilleen palavat. En minä todista kenellekään mitään. Minun vain pitää päästä johonkin. Kulkurin pitää olla tien päällä. Missä tahansa.

Palatakseni vielä ehdottomaan paloon. Minulla on ehdoton palo mennä. Ei se kysy kohdetta. Ei se kysy kohteen eksoottisuutta tai sitä, tekeekö kohde kanssaihmiset kateelliseksi. Tsiisus koko ajatusta. Ehdoton palo on sisälläni. Se rauhoittuu, kun klikkaan lentoliput ostetuksi tai olen lentokenttätaksissa tai ikuisuuslennolla, joka ei lopu koskaan. Vihaan lentämistä, mutta se on kulkurin pahe, josta en ole valmis luopumaan. Maailma on minun paheeni, addiktioni.

Tämän jutun kuvat pyörivät taannoin taustalla, kun olin Maikkarin aamu-TV:ssä juttelemassa matkailusta. Yritin valita kuvia sillä ajatuksella, että maailma <3. Tätä kirjoittaessani olen matkalla Argentiinaan. Olen haaveillut Buenos Airesista jo vuosia. En tiedä miksi. En tiedä maasta tai kaupungista oikeastaan mitään, mutta se on silti haaveeni. Hassua. Minulla ei ole bucket listiä. Ei minun tarvitse nähdä kaikkia maailman maita tai edes suurinta osaa. Minun pitää vain saada kokea jotain. Koska maailma. Ehkä se on addiktio. Ehkä se on levottomuutta. Kenties pakoa arjesta. Mutta se on minun tapani elää. En tee sitä siksi, että se näyttäisi elämäni ulospäin jonkinlaiselta. Enemmän voisin näyttää käyttämällä matkarahat vaikkapa merkkilaukkuihin ja tuuttaamalla somen täydeltä minäminäkuvia laukkuineni ja sampanjoineni. Jos ihan rehelliseksi heittäydytään, minä en vähääkään välitä, mitä kukaan ajattelee elämästäni, jollei hän kuulu niihin, joiden kanssa alle metrin etäisyys ei tunnu tungettelulta.

Travelloverblogi

Travelloverblogi

Travelloverblogi

Travelloverblogi

Next Post:
Previous Post:
There are 8 comments for this article
  1. Avatar
    Daniel at 03:32

    Joskus lentokoneessa istuessa iskee ajatus, että miksi ihmeessä olen menossa sinne minne olenkaan. Tuntematon paikka, miten pääsen edes lentokentältä pois ja mistähän saisi valuuttaa ja vesipullon? Miksen vaan lähtenyt johonkin tuttuun kaupunkiin, jossa osaan olla ilman että tarvitsee miettiä niin kamalasti.

    Mutta enpä ole vielä yhdellekään lentokentälle jäänyt jumiin, enkä ole janoonkaan kuollut. Enkä yhtäkään matkaa katunut. Nicaraguaan päädyin aikanaan oikeastaan vain siksi, että hakukone ei jättänyt minua rauhaan. Halusin tehdä San Franciscosta side tripin jonnekin ihan uuteen paikkaan, mutta kaikki lennot olivat kamalan kalliita, paitsi joku Managua, josta en ollut koskaan kuullutkaan mitään. Skip. Mutta viikko viikon perään aina vaan sitä Managuaa tarjottiin, niin pakkohan siitä oli lopulta ottaa selvää. Nicaraguasta en tiennyt muuta kuin 80-luvun telkkariuutisista Daniel Ortegan – oli tuo nimeni silloin niin harvinainen, että pikkupoika pani heti merkille kaimansa.

    Lopputulos? Nicaraguaan päädyin, San Juan del Surin rantakohteeseen kamalaan ikkunattomaan myrkyltä haisevaan hostellihuoneeseen. Vanhaan Granadan kaupunkiin, joka oli täynnä siirtomaa-ajan arkkitehtuuria ja jossa hotelli oli oikein kiva. Ja Managuaankin, jossa ostarin yläkerrassa parisataa nicaragualaista lauloi karaokea keskellä päivää, ja selvin päin. Mitäpä muuta olisivat laulaneet kuin Aikuista naista. Siis ihan oikeasti. La Maldita Primavera.

    Minulla oli oikein kiva matka, vaikka Nicaragua ei taida kovin monen unelmissa ollakaan (ja nyt siellä on taas Daniel Ortega presidenttinä ja ilmeisesti koko maan niin sekaisin, ettei olisi menemistäkään). Ymmärrän siis hyvin mitä tarkoitat. Tärkeintä on lähteminen!

    PS Upeita valokuvia, todella! Mistä toiseksi alin kuva on?
    PS2 Näkeekö tv-esiintymisesi netistä jotenkin?

    • Avatar
      Annika Author at 01:01

      Tiedätkö, minua ei vähääkään kiinnosta. Kun osaa käyttää kieltä, sillä voi leikkiä. Luulen, että sinun ei kannata tulla opettamaan minua. Sinun ei myös tarvitse lukea sanaakaan kirjoituksiani, jos ärsyttää. Joten heippa sinulle, toivottavasti pysyvästi. 😘

    • Avatar
      Annika Author at 01:01

      Nämä ovat varmasti tuttuja ajatuksia reissutytöille ja -pojille.

  2. Avatar
    Sini at 16:12

    Se hetki, kun näkee Helsinki airport – kyltin ja on menossa jonnekin. Se tietty kutina ei ikinä häviä vatsanpohjasta. “Cause I am free as a bird now and this bird you cannot change.” ps. Terkkuja Labuan Bajosta 🙂

    • Avatar
      Annika Author at 20:41

      Niin. Linnulta voi katkaista siivet, mitta silti se haluaisi lentää ja olla vapaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.