Kulissien takana, siellä missä ei aina aurinko paista

Matkablogeja syytetään siloitellusta kuvasta, siitä, että kaikki olisi aina vaan niin ihanaa. Useimmiten matkalla kyllä näin on. Miksi lähteä ja laittaa rahoja reissaamiseen, jos ei siitä jokseenkin aina nauttisi? Milloin sitten kirjoitan, että jokin kohde tai matka ei ollutkaan unelmien täyttymys, saan palautetta siitäkin, että mitä sinä siellä taas valitat. Olin joskus kamalan kauan sitten Juice Leskisen keikalla. Hän lauloi aika paljon biisejä, joita yleisöstä vain harva tunsi. Välispiikeissä hän välillä suorastaan vittuili yleisölle. Kun yleisö sitten huuteli toivebiisejä, Juice tokaisi, että ei hän mikään jukeboksi ole. Niin, ei blogikaan ole jukeboksi ja kaikkia ei todella voi miellyttää. 

Tämä postaus ei todellakaan ole hehkutusta. Tämä on pieniä paloja niitä hetkiä, joita en ole tähän asti jakanut kuin ystävieni kanssa, luultavasti suurelta osin huonolaatuisia kännykkäkuvia tilanteista, jotka eivät välttämättä naurattaneet silloin – eivät ehkä vieläkään – mutta ovat osa elämää. Saattaa mukana olla jotain sellaistakin, mikä nauratti ihan hulluna. Hyvä minä, täällä minä ”valloitan” maailmaa yksikseni, vähän välillä yksinäisenäkin. 

Kuppinuudeleita 4,5 tähden hotellissa Bangkokissa. Kyllä. Hotelli oli alueella, jolla ei oikein ollut ravintoloita. Se, missä olin käynyt, ei houkutellut. Hirveä väsymys. Koko päivä töitä. Siinä sitten puoliksi peiton alla, huivi kaulassa ilmastoinnin viimalta suojaamassa vedän rillit päässä kuppinuudelia ja mietin, että kyllä varmaan Bangkokista parempaakin ruokaa saisi. 

Mutta matkailuhan on aina pelkkää glamouria, eikö? Lupasin kyllä itselleni, että tämän jälkeen en kuppinuudelia vedä, ja hyvin piti päätös. Toisaalta ihan hyvältähän ne maistuvat… Seuraavan kerran taisin tarttua nuudelikuppiin ruokamyrkytyksen jälkeen, kun aloin harjoitella taas syömistä. 

On mahtavaa, kun huoneessa on pesukone. Singaporessa tuli tarve vaatehuollolle, mutta pesulat eivät suinkaan ole niin edullisia kuin kohteissa ennen ja jälkeen. Mutta mikäpä siinä itse pyykätessä.

Hain alakerran marketista pesuainetta. Ja perään soitin respaan, etten saa konetta käyntiin. Ja ohjelman päätyttyä, että nyt ei aukea kone. Oli muuten voittajaolo.

Jotenkin tämä kulminoitui vielä pyykkitelineen pystyttämiseen. Ei ollut kakkupala minulle se. Sain myötätuntonauruja Facebookissa, kun jaoin kuvamateriaalia kavereille saatesanoilla ”onneksi en ole innostunut telttailusta”. Saattaisin joutua nukkumaan taivasalla. Voi kai siihen telttaan jotenkin vain kietoutua? Ai ei? 

Juhlapyhät yksin. Mikä ihme siinä on, että normikeskiviikot ja -viikonloput ja mitkä vaan päivät ovat reissussa yksinkin ihan normaaleja. En haikaile seuraa, viihdyn itsekseni. Mutta jos kalenterissa sanotaan, että Suomessa on nyt juhlapyhä, vaikkapa juhannus, tuntuu Phnom Penhissä, että yksin ollessani olen ihan luuseri. En ole kenenkään mökkibileissä suuren kaveriporukan ympäröimänä. Ei silloin voi lähteä ulos. Pitää märehtiä omaa surkeutta hotellissa ja tilata huonepalvelusta ruokaa. Onneksi oli kaatosade. Sillä sain itselleni perusteltua tämän. 

Entä uusi vuosi? No silloin pitäisi olla hurjat bileet ja tötteröhatut ja raketit ja mitä siihen nyt kuuluukaan. Entä jos on yksin Espanjassa, jossa myös sataa ja kaikki ovat perhebileissä pitkälti yli puolen yön? Hotellin baarissa ehkä olisi muita yksinäisiä. Ei ole. No otan lasin sampanjaa kumminkin. 

Kävi vielä niin, että henkilökunta oli jotenkin unessa ja jouduin odottelemaan aika kauan. En joutunut maksamaan. No niin, ilmaista sampanjaa. Että hyvää uutta vuotta vaan sullekin!

Paratiisirannoilla on aina aurinkoista ja ihanaa. Paitsi silloin, kun ei paista aurinko vaan sataa kaatamalla ja ainoa oikea varustus on sadevermeet. Sitten siellä pitää istua sadeviitan sisällä. Olin sentään osannut varautua.

Kaikki muut kastuivat ihan kunnolla – tai ottivat ilon irti ja kelluivat menemään meressä. Se oli kuulemma ilmaa lämpimämpi. Sama se miten sitä itsensä kastelee. 

Sateessa saa myös näemmä kehiteltyä kunnon kaksoisleuan, jonka poistamiseen eivät kuvankäsittelytaidot riitä.

Kun rahat eivät riitä. Jos olet lukenut blogiani ennen, tiennet, että tykkään laadukkaista jutuista. Ne ovat kivoja. Mutta milloin kolmen tähden hotellista pitäisi maksaa 1800 euroa viikko ja laadukkaammasta enemmän, alkaa tulla budjetti vastaan. Näin kävi viime keväänä Dublinissa.

Niinpä asuin viikon vaaleanpunaisessa keittiössä. Kuvassa näkyy koko asunto. Lisäksi oli kylpyhuone. Tiedäthän ne englantilaistyyppiset, joihin ei kannata viedä kosteusmittaria, ettei omistajalle tule paha mieli ja kymppitonnien korjauslaskua.