Kratieen menijöitä? 

Kratieen menijöitä? 

”Voisit mennä Kratieen”, hän sanoi. ”Mutta sinne kestää minibussilla seitsemän tuntia”, vastustelin. ”Uskon, että pidät siitä. Se on vaivan arvoinen”, hän jatkoi suostuttelua, ja minä päätin uskoa. Bussifirmassa selvisi totuus: 8 – 8,5 tuntia. Sehän on kokonainen päivä! Ei auttanut kuin asennoitua. Toisaalta kun kuulin kymmenistä delfiineistä, joiden näkeminen on mahdollista, ei matka enää tuntunutkaan niin pitkältä. 

Olin bussilla jo puoli kasilta aamulla. Tuktuk-matka halki Siem Reapin oli hauska. Olin keskellä aamuruuhkaa. Teinit jonottivat koulun portin takana, äidit kuskasivat lapsia kouluun, kuten missä tahansa. Täällä se vaan tehdään mopolla. Yksi pikkupoika söi aamupalaansa siinä matkalla. Hetken mietin, miksen tullut mopolla kylille, koska oikeastaan Siem Reap näytti paljon kiinnostavammalta kuin ne muutamat korttelit, joissa olen hengaillut. Sitten tulin järkiini. Siinä liikenteessä tarvitaan kärpäsen silmät ja saaliseläimen vaistot. 

Kahviloiden ja hotellien terasseilla selvästi elvyttiin edellisestä illasta. Vähän etäämmällä Pub Streetiltä näytti olevan kivannäköisiä baareja. Jos ikinä menen takaisin, menen Container-nimiseen. Se oli nimensä mukaan tehty konteista ja näytti kivalta. Mutta siinä tuktukissa pompotellessani olin tyytyväinen, etten ollut tiennyt konttibaarin olemassaolosta edellisenä iltana. Vaikka Siem Reap on paljon muuta kuin yöelämä ja vaikka se herätti minussa voimakkaan halun jalkautua, tajusin, että sen kaoottinen liikenne ja ihmispaljous uuvuttaisi minut nopeasti. Sittenkin taidan ensi kerrallakin asua kaukana hälystä ja tehdä vain pienen pyrähdyksen ytimeen. 

Minibussifirman toiminta vaikutti alkuun hyvin organisoidulta ja toimivalta. Toki matka-ajaksi sanottiin kevyet 8 – 8,5 tuntia, mikä kuulosti kamalalta. Taukoja luvattiin kaksi. Meitä oli alkumatkasta viisi, vähän myöhemmin kyytiin hyppäsi huoltoasemalta pariskunta. Vessatauolla oli siistiä, paperiakin, ja huoltoasemalta sai ostettua vähän evästä. Matkan varrella oli hauska tiirailla elämänmenoa ympärillä. Oli Amazing wedding -kyltti matalan majan seinässä. En nähnyt mitään häihin viittaavaa. Oli hammaslääkärikyltti autokorjaamon näköisen hallin seinässä. Järeämmät työkalut täällä päin, ajattelin. Hämmentävää oli, kuinka vähän näkyi autoja. Lähes kaikki olivat kuorma-autoja tai minibusseja. Lisäksi liikkeellä oli tietenkin erilaisia kaksipyöräisiä sekä traktorin tapaisia kevyitä lavallisia kulkupelejä. Siinä lavalla tietenkin kulkee koko perhe ja koirakin. Yksi pikkupoika istui ihan nakuna mopon tarakalla. Taisi olla normaali asu hänellä, koska ei mitään rusketusrajoja ainakaan näkynyt. 

Kaksipyöräisellä kulkee myös monenlaista. Yhden motskarin tarakalla oli kuollut sika jalat pystyssä. Kaksi naista tuli vastaan kyydissään tusinoittain kuolleita kanoja jaloista niputettuna. Äkkijarrutuksen syyksi selvisi tietä ylittävä lehmä mukanaan pieni vasikka. 

Lounastauosta alkoi säätäminen, jota ilman olisin pärjännyt. Koska taukopaikka oli jonkinlainen risteysasema, jolla matkustajat uudelleensijoitettiin eri autoihin reitin mukaan ja jonne bussi Laosista tuli vasta myöhemmin, piti odotella lähes 1,5 tuntia. Ei yhden paistetun riisin syömiseen saanut kauaa menemään. Tai siis odoteltiin reilusti yli kaksi, koska säätö. Kun lopulta olimme minibussissa, alkoi sisään tulla säkkejä, tuoleja, ties mitä rojua. Matkustajien rinkat olivat edessäni painovoimaa uhmaavassa kasassa. Kohta minut passitettiin etupenkille puhelimeen huutavan ja aivan hirvittävästi hieltä haisevan paikallisen viereen. 

Jotenkin kaikki vain on asennekysymys. En väitä, että olisin ollut suorastaan hyväntuulinen jäädessäni pois lauttalaiturilla, mutta kun nappasin take away -maitain viereisestä baarista, elvyin noin minuutissa. Kysyin laiturilla, kuka haluaisi kantaa matkalaukkuni alas dollarilla. Meinasi tulla kilpailua. Tarjoukseni oli ehkä liian hyvä. Paljonkohan pitää maksaa ylöspäin viemisestä? Lautta oli omanlaisensa kokemus ja rantautui hiekkarannalle. Siitä vain matkalaukku ja muija moton kyytiin ja rinne ylös. Ylhäällä odotti hotellin tuktuk. Koh Trongin saari tuntui kaiken vaivankin jälkeen paikalta, johon todella kannatti tulla. 

Next Post:
Previous Post:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.