Halusimme nähdä Myanmarista aavistuksen muutakin kuin Yangonin keskustan ja must see -nähtävyydet. Olin lukenut kehärautatiestä, jota pitkin kolmessa tunnissa kiertää suur-Yangonin ympäri. Se sai kelvata, eihän kolmen päivän pikavisiitillä oikein kauemmas joutanut lähtemään.
Rautatieasema oli käsittämättömän hiljainen paikka siihen nähden, että kaupungissa asuu yli neljä miljoonaa ihmistä. Ei aseman seitsemällä raiteella kovin monta junaakaan näkynyt. Hämmentävää. Turisti sai kyllä kaiken tarvitsemansa avun, kun sitä vain kysyi. Ensimmäiseltä tiskiltä meidät neuvottiin suoraan raiteelle seitsemän. Sieltä saisimme liput.
Virallisesti raiteita kai on kuusi, koska numero seitsemän oli kirjoitettu kotikutoisesti käsin pahvilapulle, mutta raiteiden 6 ja 7 välissä oli lipputoimisto, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi ja neuvottiin, missä odottaa oikeaa junaa. Turistilippu kolmen tunnin ajelulle maksoi alle euron.
Pelkästään junan odottelu oli minusta tavattoman hauskaa. Aidoin elämähän on paikoissa, joissa ihmiset arkeaan elävät. Harmillisen vähän laiturilla kuitenkin ihmisiä oli. Turistejakin alkoi kertyä melkeinpä sen verran kuin paikallisiakin. Pian kuitenkin asemalla oli tv-ryhmä ja valkopaitaisia rautatievirkamiehiä. Perheemme “julkisuus” sai jatkoa, kun miestäni haastateltiin MRTV:hen. En todella tiedä, mistä kanavasta oli kyse, mutta tuollainen lyhenne oli kamerassa. Kyselivät, miksi olimme lähdössä junailemaan, mitä pidimme Myanmarista ja muuta turistijuttua. Kävi ilmi, että vasta viimeisen vuoden aikana rautateillä on enemmän alkanut näkyä ulkomaalaisia. Sitä ennen turistit ovat olleet erittäin harvinaisia.
Mitään InterCity-kalustoa eivät myanmarilaiset junat ole, ja kuten yksi kanssaodottaja sanoi, “schedules are flexible”. Kello 10.10 lähteväksi tarkoitettua junaa ei näkynytkään ehkä kuin vasta puolelta, mutta kuten sanoin, minulle pelkkä asemalla hengailukin oli ihan elämys. Toisaalta silloin en vielä tiennyt, millainen elämys itse matkasta muodostuu.
Rengaslinja junalla Yangonin ympäri oli minusta parasta koko kolmipäiväisellä Yangonin matkalla. Vaikka pagodat ovat upeita, junassa ja junasta näki aitoa elämää kullattujen kupolien varjossa.
Samaan vaunuun tuli muitakin ulkomaalaisia. Kamerat räpsyen roikuimme ulkona ikkunoista. Ilmastointi hoitui siis yksinkertaisesti niin, että ikkunalaseja ei ole. Minusta runtui, että istuin väärällä puolella, että radan toinen puoli olisi aina ollut kiinnostavampi. Sama juttuhan on usein ravintolassa: kaverin annos on omaa parempi. Kun juna täyttyi, roikuin välillä oviaukoissa, kun uteliaisuus toiseen puoleen kasvoi liian suureksi. Asemalla tv-ryhmän kanssa olleet rautatievirkamiehetkin tulivat vaunuun ja jatkoivat turistien jututtamista muutaman aseman välin verran.
Kerrostalot vaihtuivat vähitellen matalammIksi asuinrakennuksiksi, ja ehkä parin tunnin jälkeen olimme maaseudulla. Omat tuntemukseni olivat ristiriitaiset. Koin olevani etuoikeutettu jo pelkästään siksi, että sain nähdä kaiken sen, mitä näin. Toisaalta tuntui pahalta. Tässä minä istun junassa ja katselen ympäröivää elämää kuin live dokumenttia. Elintasokuilu oman elämän ja myanmarilaisen arjen välillä on niin järjetön, että eihän sitä edes tajua. Mikä oikeus minulla on tehdä itselleni viihdettä toisten ihmisten omastani poikkeavasta elämästä? Mutta kun yksinkertaisesti nautin kaikesta valtavasti. Tätä elämä on. Ristiriitoja.
En osaa arvioida, kuinka pitän matkan juna kolmessa tunnissa taittoi. Vauhti oli hidas, asemia ja pysähdyksiä paljon. Koska juna ei varsinaisesti mene mihinkään, siis paikasta A paikkaan B, vaan kiertää lenkin, eivät kyytiläisetkään ole pitkän matkan kulkijoita vaan ihmisiä arkisissa askareissaan. Kuinka kauan liikkumiseen meneekään päivässä aikaa.
