Kiinnostava ja kaunis Panama City

Risteilylaivamme pysähtyi Panamassa satamakaupunki Colonissa, jossa enemmän kuljetetaan rahtia kuin ihmisiä. Kuten olen tainnut jo kertoakin, sitä pidetään turistille – tai ainakin hänen rahoilleen – vaarallisena. Niinpä piti hankkiutua pois Colonista johonkin toisaalle. Olimme varanneet Aquabus-retken Panama Cityyn, mutta se alkoi tuntua virheeltä: ajella nyt maalla ja merellä tuubissa, josta ei pääse edes jalkautumaan kaupunkiin. Vaikka erityisen tyytyväinen en muuten Celebrity Centuryyn laivana ja palveluiden tarjoana ole, retkitiski toimi erinomaisesti. Saimme vaihdettua kaupunkikierrokseen, johon liittyi sitä toivottua jalkautumista, ja välisumma palautettiin. Ehkä oli tullut peruutuksia tai jotain, koska netistä tämän retken varaaminen ei enää ollut ennen matkaa mahdollista.

Olen ehkä katsonut liikaa Tv-sarja The Wireä, mutta jollain tavalla Colon muistutti minusta sarjan Baltimorea. Näin kaupunkia siis vain bussin ikkunasta. Siinä oli jotain äärimmäisen viehättävää, koska rakennukset olivat epäilemättä olleet joskus kauniita, mutta toisaalta näkyi rappio. En tiedä, mikä kaikki johtui edellisen illan uudenvuodenjuhlista, mikä todellisuudesta, mutta esimerkiksi sohvat kadunkulmissa eivät minulle edusta teetä siemailevia hienostorouvia vaan aivan toisenlaista kulttuuria. Bussissa tuntui huutavalta vääryydeltä sittenkin vain ajaa ohi. Olisin halunnut tutustua kaupunkiin, mutta tyhmät riskit ovat tyhmiä. Laivalla ei kyllä mitenkään Colonista varoiteltu. Ehkä se on muuttunut?

Retkessä oli neljä osaa: siirtomaavallan aikaisen kaupungin rauniot, jonkinlainen näyttely (Siitä en osaa sanoa mitään, koska ryhmämatkakiintiöni oli siinä jamassa, että halusin olla hetken itsekseni. Ilmeisesti käsitteli lähinnä siirtomaavallan ajan historiaa Panamassa.), vähän myöhemmin rakennettu ja edelleen elossa oleva siirtomaavallan aikainen keskusta ja ei mitään. Väliin mahtui ajelu kaupungin uuden osan pilvenpiirtäjien välissä. Koska lähes koko Väli-Amerikka oli minulle ennen risteilyä melkolailla tuntematonta, olin yllättynyt pilvenpiirtäjien määrästä. Panamalla on kai aika kiinteät suhteet Yhdysvaltoihin, siellä on vapaakauppa-alueita ja valtavasti esimerkiksi kansainvälisiä pankkeja. Tämä selittänee myös tornitalot. Amerikkalaiset olivat muuten hyvin innoissan Trump Towerista, D-kirjaimen muotoisesta hotelli- ja asuinrakennuksesta.

Rauniokaupunki oli alueena laaja, mutta meille näytettiin siitä pieni osa. Aika vähän oli tallella, joten pieni kävely oli näkemiseen ihan riittävä. Raunioita enemmän aiheutti huvitusta pariskunta, jonka mies kuvasi samaan aikaan sekä video- että still-kuvaa. Videokamera saattoi osoittaa välillä varpaita, mutta ei haitannut. Enemmän taisi rouvaa kuvata kuin maisemia ympärillään.

The archaeological site of Panamá Viejo is the site of the oldest European town on the American mainland, founded in 1519. When the town was moved to a new location in 1673, the site was abandoned and never rebuilt. It retained its original streets and pattern of open spaces; it is now a public park where the impressive ruins of the cathedral, churches, water installations, town hall and private houses are preserved and well presented to the public. (Tämä ja paljon muuta selviää Unescon sivuilta.)

Sen sijaan 1600-luvun puolivälistä oleva “new town” (the Historic District) oli ihastuttava. Tässä Unescon maailmanperintökohteessa olisi epäilemättä ollut paljonkin nähtävää, mutta typerään retkeen ei kuulunut kuin lyhyt, sanoisin että vajaan tunnin, kävely, ja siitäkin suuri osa seistiin, koska oppaalla ei puhe loppunut. Tuskaantuneena pyysin “less talk, more walk”, mutta ei siitäkään tietenkään apua ollut, koska oppaiden liikkumavara lienee aika pieni: mennään, mihin on määrätty.

Tämän “uuden kaupungin” arkkitehtuurin sanotaan olevan epätavallinen yhdistelmä ranskalaista, espanjalaista ja varhaista amerikkalaista tyyliä. Kunnostettuja taloja oli kiva katsella. Samanlaisia laivayhtiön pikkuryhmiä risteili samoilla alueilla. Oppailla oli myös omat reviirinsä: jokainen näytti vievän ryhmänsä eri matkamuistomyymälään (pitihän pakollinen ostakaa, ostakaa -vaihekin retken sisältyä. Dollarilla sai pullon jääkylmää vettä, joka oli 30 asteessa varsin tarpeen.). Sinänsä järjestely kyllä on fiksu, että turistien rahoja ohjataan yrittäjille tasaisesti.

Lopuksi oli vielä ei mitään -osuus. Lähdimme ajelemaan bussilla johonkin. Alkoi näyttää, että lähestyisimme jonkinlaista lomakylää. Opas selitti rakennusten kuuluneen ennen armeijalle, mutta kun Panamasta lakkautettiin asevoimat, ne on otettu uusiokäyttöön ja turismin palvelukseen. Siihen meidät pudotetiiin, alueen laidalle, meren rannalle ja sanottiin, että puolen tunnin päästä lähdetään. Yksi kahvila-baari oli avoinna, ainoa kauppa, tax free -myymälänä itseään mainostava liike, oli suljettu, koska oli vuoden ensimmäinen päivä. Puoleksi tunniksi ei siis ollut mitään. Vessa, mutta ei sielläkään saa monta minuuttia kulumaan. Sen verran aloin olla hiilenä, että menin jututtamaan opasta. Miksi olemme ei missään, käytämme aikaa ajamiseen ei mihinkään, kun historiallisessa keskustassa olisi ollut nähtävää vaikka kuinka? Luulin laivayhtiön ostavan palvelut paikalliselta yritykseltä, mutta mies kertoi asetelman olevan toisin päin: laivayhtiöltä tulee ohjelma aikataulutuksineen, ja sitä on noudatettava. Sai muuten laivayhtiö aika tiukkasanaksen palautteen, sen verran petetty fiilis retkestä jäi.

Vapaapäivän vuoksi liikennekin oli niin hiljaista, että palasimme satamaan reilusti etuajassa. Miksi tätäkään aikaa ei voinut käyttää katsomalla jotain olleellista ja kiinnostavaa? Satamaostari Colonissa oli muuten siitä erilainen kuin muualla, että siinä oli aivan tavallinen ruokakauppa ja ravintolassa asioivat myös paikalliset. Se ei ollut aitojen ja lukkojen takana vain turisteille. Kaupatkin olivat enimmäkseen paikallisten pitämiä (uskoisin), eivät samoja kuin joka satamassa. Jos nykytietämyksellä olisin menossa risteilylle ja päätyisin Coloniin, selvittäisin, milloin autonvuokraamot ostarilla aukeavat ja voisiko auton saada heti satamaan tullessa. Ainakin Thrifty näkyi olevan ihan satamassa, eli ei tarvitsisi lähteä kenenkään armoille kaupungille.

Koska Panama ei noin vain ehkä osu reiteilleni, en tiedä, tulenko koskaan Panama Cityyn palanneeksi, mutta mielelläni voisin mennä. Bussin ikkunasta näkyi, että kaupungissa olisi ollut muutakin näkemistä, pilvenpiirtäjäkortteleissa on ostareita, joihin tullaan kai ympäri Väli-Amerikan, historiallisessa keskustassa olisi ollut vielä paljon katseltavaa, ja jos tekeminen loppuu, aina voi istua ja tuijottaa merta.