Kiertotietä mutta vihdoin Taipeissa

Kyllä vain pääsimme Taipeihin asti seitsemisen tuntia aikataulusta myöhässä. Odottelu Tokiossa oli kivutonta, vaikka kaikki lounget olivat ennen lähtöselvitystä (mikä järki?) ja siten ulottumattomissamme. Lentokentällä Helsingissä kehuivat Japan Airlinesia, mutta varauksetta en kehukuoroon ole yhtymässä: neljän tunnin matka trooppista hellettä vastaavassa lämpötilassa otti aika koville, koska nukkuminen on niin lämpimässä vaikeaa. Tarjoilut myös muistuttivat, että tulevat pari viikkoa voi (ainakin Taipein ulkopuolella) ottaa dieetin kannalta. Pyrin olemaan nirsoilematta ruoasta, mutta tofu ja makea munakas eivät vain tipu. Ajattelin saavani jälkiruokakeksistä vähän lohtua, mutta suutuntuma oli kuin olisin haukannut sulanutta superpalloa.

Matkalaukutkin löysivät perille samaa tahtia kanssamme. Taiwanilaisten palvelualttius ja ystävällisyys päästiin testaamaan jo kentällä: unohdin takin koneeseen. Kylttien mukaan portilta tulliin oli 500 metriä, että ihan hyvää liikuntaa saimme, koska huomasin unohduksen vasta tullissa. Portilla ollut virkailija kävi koneessa ja kertoi takkini toimitetun matkatavara-aulaan. Koska olin koneen ainoa länsimainen nainen ja takki riviltämme löytyi, oli henkilökunnan helppo jo alkaa kysellä, olinko sattumalta unohtanut jotain. Japanilaistyyppinen kumartelu puuttuu, mutta palveluasenteessa eivät häviä.

Ai niin, japanilaisista puheenollen. Turvatarkastus Tokiossa oli melkoinen show. Huolella vaalittu aurinkorasvapurkkini oli jäädä Japaniin. Otin nestepakkauksen esille, kuten säännöt määräävät. Se oli turvapussissa, kuten säännöt määräävät. Mutta japanilaisilla on omat säännöt. Kukaan ei puhunut englantia, mutta käteeni tyrkättiin paperi, jossa kerrotaan, että yli 100 millilitran nestepakkauksia ei saa viedä turvatarkastuksen läpi, jolleivät ole turvapussissa. Mutta eipä auttanut pussini. Se leikattiin auki ja rasvapurkki tungettiin masiinaan. Masiinan mukaan purkki oli epäilyttävä. Yritimme saada paikalle jotakuta englantia puhuvaa, mutta se ei onnistunut. Sai aikaan lähinnä hihitystä. Lopulta paikalle tuli joku, joka tunki purkin koneeseen vielä kerran, ja sitten se olikin ok. Kymmenen minuuttia kesti, kun tyttöset pakkasivat rasvani uudelleen täsmälleen samanlaiseen turvapussiin, sulloivatpa alkuperäisen pussinkin vielä mukaan. Vastaavan kohtalon koki erään kanssamatkustajan viskipullo. Aamuyöllä Suomen aikaa ei minulla ainakaan pitänyt hermo niin, että olisin saanut noudatettua japanilaisia kohteliaisuussääntöjä edes alkeellisesti.

Taipein lentokenttä vaikutti selkeältä: Rahanvaihtopisteitä matkatavara-aulassa, turisti-info välittömästi ulkopuolella, siitä neuvot, miten parhaiten pääsee hotellille. Liput helposti tiskiltä (alle neljä euroa, matkaa noin tunti), bussi suoraan asemarakennuksen edestä, kuulutukset myös englanniksi. Taiwanilainen jonotuskulttuuri japanilaisen säntillistä. Bussipysäkillä merkityt jonot eri linjoille. Vaikuttavaa.

Loppumatkalla oli pakko turvautua taksiin, koska hukkasimme ainoan olemassaolleen kartan. Alle kahdella eurolla ajoi parin kilometrin matkan. Royal Nikko hotelli vaikuttaa mukavalta. Kun mies kävi kysymässä adapteria, sellainen ilmaantui ovellemme ennen kuin hän ehti respasta hissillä 5. kerrokseen.

Emme jaksaneet kauaa ulkoilla. Pyörimme kulmilla. Joitain havaintoja ehdin tehdä:

– Paljon on skoottereita.
– Enimmäkseen on siistiä.
– Sivukadut ovat pienimmillään pimeitä kujia.
– Alle kympillä sai kaksi henkeä vatsan täyteen erittäin hyvää ruokaa. Ruokajuoman hain naapurin 7 elevenistä, koska olutta en edelleenkään juo. Se oli ainoa, mitä ravintolasta sai, mutta en ollut ainoa omien juomien juoja.
– Katuruokakojujen tarjonta vaikuttaa enimmäkseen epäilyttävältä.
– Vessat soivat, hierovat, lämmittävät, pesevät ja peittävät hajut omilla odööreillään (japanilaistyyppiset monitoimipytyt siis täälläkin).

Näistä ensivaikutelmista on hyvä jatkaa huomenna kaupunkiin tutustumista.