Karibian risteily, part II

Allure of the Seas – pienoiskaupunki merellä

Näin ohi ajaessani Allure of the Seasin valmistuvan Turun telakalla ja valmiina laivana tammikuussa 2011 Meksikossa. Oltiin itse silloin toisen varustamon risteilyllä. Allure näytti kaksi kertaa suuremmalta kuin oma laivamme, vaikka ei Carnival Legendkään mikään ruotsinlaiva ole. Silti en voinut käsittää, millainen vedessä kelluva pienoiskaupunki se on. Kaupunkimaisuutta luovat “kadut”. Laivan sisällä on Royal promenade ja ulkona Boardwalk. Molempien varrella on ravintoloita, kahviloita ja kauppoja. Ulkona on Central Park istutuksineen, ravintoloineen, kahviloineen, liikkeineen. Ehkä erikoisin viritelmä on Central Parkin (8. kerros) ja Royal promenaden (5. kerros) välillä pystysuunnassa kulkeva baari. Vartin välein se vaihtaa paikkaa.

Kaupungissa on myös harrastusmahdollisuuksia. Ihan jokainen suomalaispitäjä ei tarjoa sisäluistelurataa, teatteria, seinäkiipeilyä, uima-altaita, kuntokeskusta, koriskenttää, karusellia, minigolfia… Nämä huvitukset sisältyvät risteilyn hintaan. Lisämaksullisia aktiviteettejakin on: kauneussalonkia, saunaosastoa, pilatesta, spinningiä, täydellisen mojiton valmistusta, bingoa, kasinoa jne.

Ensimmäinen kokonainen risteilypäivä vietettiin kokonaan merellä. Risteilyvieraiden viihtymiseksi on tehty paljon. Päivän ohjelmalehtinen oli 5-sivuinen. Valitsin aamuksi vesiaerobiciä (hyvän tähden, millainen brasilialainen miesohjaaja!), päivälle Chicago dance classin ja maailman seksikkäin mies -kisan (!), alkuillalle viininmaistajaiset ja illaksi Chicago-musikaalin (johon jäi menemättä, koska unien katsominen voitti). Vain viininmaistelu oli lisämaksullinen. Tarjolla olisi ollut yhtä ja toista muutakin: detox- ja meripihkaluentoja, Michael Jackson rivitanssin opetusta, bridgeä, bingoa, pokeriturnausta, lainelautailua altaassa, pingistä, minigolfia….

Risteilyllä aivot voi jättää narikkaan ja kulkea järjestetystä ohjelmasta toiseen, jos tahtoo. Kuuntelin salaa erään nuoren miehen kertovan olevansa seitsemännellä risteilyllään. Hän ei välttämättä käy edes maissa, vaan viihtyy laivalla, koska on kaikkea ohjelmaa, voi syödä kaiken aikaa, ja omaa petiäkään ei tarvitse pedata. Minun kaltaiseni risteilijä valitsee kiinnostavat ohjelmat, istuksii kannella lukemassa, syö hyvin ja seikkailee kohdesatamissa. Petiä minunkaan ei tarvitse pedata.

Tässä vielä vähän maailman seksikkäin mies -kisan satoa. Enjoy ladies! 🙂

Kaukana kavala tosimaailma – turistireservaatissa Haitilla

Pöh! Kun laiva saapui Labadeehen Haitiin, oli vaihtoehtona viettää päivä laivassa, lähteä laivayhtiön retkille, joilla ei pääse näkemään aitoa Haitia, tai viettää päivä laivayhtiön rantareservaatissa. Tällainen all inclusive lomareservaatti voisi olla missä tahansa, eikä turisti reservaatissa ollessaan voi ympäristöstä edes päätellä, missä oikeasti on. Alueelta ei pääse pois. Ei ole mahdollisuutta nähdä Haitia. Vielä kerran pöh!

Käsitykseni Haitista ei toki vastaa käsitystä lomaparatiisista, mutta olisin minä kestänyt nähdä oikeaa elämää. Kyllä tiedän, että Haiti on köyhääkin köyhempi maa, mutta sen näkeminen olisi ollut aitoa ja varsinkin amerikalaisturisteille ihan terveellistä. Miksi ottaa risteilyn reitille tällainen maa, jos se on liian ruma amerikkalaisille silmille? Pelottavaa ajatella, kuinka moni luulee vierailunsa jälkeen, että Haiti on yhtä suurta lomaparatiisia, vietettyään päivänsä rantatuolissa ja juotuaan drinksuja ja syötyään ruokaa, joka tuli samalla laivalla heidän kanssaan Fort Lauderdalesta ja joka oli lähinnä hampurilaisia ja hodareita, suorastaan ala-arvoinen esitys laivan ravintoloiden tarjontaan verrattuna.

Koko rantareservaatti oli sitä paitsi yksi suuri vitsi. Vaikka laiva on erittäin tyylikäs, jokainen yksityiskohta tarkkaan mietitty, rakennukset rannalla olivat lähinnä seinättömiä parakkeja. Pidän kovasti pitkistä kävelyistä vesirajassa pitkin hiekkarantaa, mutta siihen ranta oli aivan liian kansoitettu ja ahdas. Paras tapa viettää pilvistä päivää oli riippumatto (rajoitettu määrä!). Siinä oli hyvä lukea ja välillä torkkua. 

Kaikki aktiviteetit olivat maksullisia. Puoleksi tunniksi vuokrattiin kanootti (15 $). Mies meloi ja minä istuin edessä. Erinomainen työnjako! Eikä tullut edes hiki – kummallekaan – koska alkoi sataa.

Jonkinlaista basaarimeininkiä oli yritetty saada aikaan tuomalla alueelle joukko haitilaisia myymään oletettavasti kiinalaisalkuperäistä kamaa. Paikka sai meiltä Vuoden Basar Olèh Olèh -palkinnon. Alkuperäinen oli Indonesiassa Bintanin saarella. Siellä myytiin rehellisiä merkkivaatekopioita.

Kaikesta jupinastani huolimatta ymmärrän toki riskit, joita jalkautuminen oikeaan Haitiin aiheuttaisi. Haitilla on sairauksia, joita länsimaissa ei ole. Koleran tuominen laivaan olisi aika kohtalokasta. Eipä siinä auta mutista, että minulla olisi rokotus..

Huomasin, että paikka ärsytti niin paljon, etten oikein ottanut valokuviakaan. Ei kuvattavaa kyllä oikein ollutkaan. Tässä on jokseenkin kaikki, mitä otin.

Ei raggaeta vaan sateen rummutusta Jamaikalla

Jos joku ei vielä ole oppinut tuntemaan luonteenlaatuani matkailijana, oppii sen viimeistään nyt: missä kaikki muut turistit, siellä en minä. Tottakai on joitain must see -kohteita, mutta koska sellaisia ei ole Jamaikalla Montego Bayssa, jonne laiva rantautui, tai sen lähiseuduilla, emme ottaneet laivayhtiön järjestämiä satojen jenkkien kansoittamia retkiä vaan vuokrasimme oman taksin. Kuski sai yhden ehdon: jos hän vie meidät matkamuistohelvetteihin ostamaan kiinalaiskamaa tai muihin teennäisiin turistihoukuttimiin, emme maksa matkasta. Jos taas näemme aitoa Jamaikaa, hän saa palkkansa. Aika hyvin kaveri oppi, mihin kannattaa ajaa.

Kuski teki parhaansa, mutta luontoäiti ei. Kun Karibialla sataa, siellä todella sataa, ja hurrikaanikauden alussa todellakin sataa. Näyttää siltä, että kesäkuu ei ole lainkaan parasta aikaa, ellei pidä trooppisista kaatosateista. Joskus ne kestävät puoli tuntia, joskus tunnin, joskus siihen asti, että laiva lähtee satamasta.

Ennen sateita ehdimme ajella paikallisilla vaurailla asuinalueilla, kuljettajan vaimon pitämällä pienellä ruokakojulla (jossa saimme maistaa omenan ja paprikan risteytykseltä näyttävää, perunan ja sienen risteytykseltä maistuvaa ja tuntuvaa, puussa kasvavaa kansalliskasvia), nähdä koulun, jota maailman nopein mies Usain Bolt on käynyt, ja Falmouth-nimisen kaupungin anglikaanisen kirkon. Sitten repesi taivas. Tiellä oli yhtäkkiä kymmenen senttiä vettä.

Mitäpä muuta sateella viitsii tehdä kuin syödä ja juoda? Kuljettaja löysi meille varsin autenttiset paikat.

Ruokapaikassa olimme ainoat asiakkaat, mutta kalaa osasivat valmistaa. Rantabaarissa ei ollut ylimääräsistä kitchiä, vain mutama tumma kaveri ja me. Varsin maukas tuttavuus oli coconutrommi ananasmehulla. Aivan risteilysataman vierestä kuski löysi vielä toisen paikan, johon turistit myöskään eivät olleet eksyneet. Kaikkialla tunsimme olomme tervetulleiksi ja hyvänäpidetyiksi. Tämän kaiken saattoi kyllä huomata myös laskuista. Taisi tulla turistilisää jokunen dollari…

Harrikalla Meksikossa

Risteilylaivojen suosikkisatama näyttää olevan Cozumelin saari Meksikossa. Tammikuun risteilyllä osallistuimme laivayhtiön retkelle mantereelle katsomaan Tulumin Maya-raunioita. Rauniot olivat kyllä hienoja ja kiinnostavia, mutta retkikokemus oli kammottavan ja hirvittävän väliltä. Paikallisopas esitteli mieluusti, ja kovaan ääneen, omia poliittisia näkemyksiään, mainosti vartin välein äitinsä tacopaikkaa, puhui taukoamatta, ja lähes tunniksi pysähdyttiin tusinan muun bussin kanssa keskelle erämaata turistien rahojen viemiseksi rakennettuun ostosparakkiin. Ei siis tunnettu tarvetta osallistua bussiretkelle tässäkään kohteessa. Niinpä vuokrasimme Harrikan.

Harrikkaretki oli laivayhtiön retkitarjonnasta, mutta sen järjestivät paikalliset yrittäjät. Satamassa meitä vastassa olivat Sergio ja Carlos (Sand Dollar Sports Dive Cozumel -nimisestä firmasta). Saimme yksityisretken, koska muita osallistujia ei ollut.

Satamassa piti kuskin ajaa pieni ajokoe, ja sen selvittäminen vasta takasi pääsyn liikenteeseen. Koska mieheni selvitti kokeen, hyppäsin kyytiin ja lähdimme tien päälle. ”Let’s rock ’n’ roll”, sanoi Carlos, kun lähdimme liikkeelle. Paljonko keski-ikäisten skootteri-ihmisten menossa on rock ’n’ rollia? Ei ehkä kovin paljon, mutta kyllä maantiellä vauhdin hurmasta pääsi nauttimaan (minkä nyt prätkäpelkoinen pystyi nauttimaan). Sergio ajoi edellä omalla Harrikallaan, ja Carlos tuli avolavapakulla perässä. 

Kypärät eivät olleet ihan suomalaisten standardien mukaiset, mutta muuten tuntui, että turvallisuudestamme huolehdittiin. Miehet tekivät muutenkin kaikkensa viihtymisemme eteen: kylmää juomaa sai aina tauoilla, Sergio kertoi luonto- ja kulttuurikohteista, joissa vierailimme, retkitavarat kulkivat mukavasti pakun kyydissä.

Vierailimme luonnonpuistossa. Nähtiin krokotiileja. Luonnonpuiston rannat olivat ihanan koskemattomia, mutta eipä niille ihmisiä lasketakaan. Rannat on varattu kilpikonnille. Ilmeisesti tyypit ovat aika suuria: ainakin hiekkaan jääneet jäljet olisivat voineen yhtä hyvin tulla mönkijöistä. Yhtään konnaa ei nähty. Kuulemma vain pimeällä hengailevat rannalla. Alueella oli myös majakka, pieni museo ja Sergion mukaan 1200 vuotta vanha Mayojen temppeli.

Huikeinta oli ajaa saaren eteläpuolella rantareittiä ja katsella merelle. Siellä oli kilometreittäin autiota hiekkarantaa, ja vain siellä täällä jokunen hotelli tai ravintola. Lounasta odotellessa nautin riippumatosta ja daiqurista. Aah, mitä letkeyttä! Riippumattoon olisi voinut vaikka unohtua muutamaksi tunniksi.

Cozumelin kaupungilla on kahdet kasvot: toiset paikalliset, toiset bazar olè olè -tyyppiset. Rantakadut ovat McDonald’sin, baarien, T-paita-, matkamuisto-, bootsi, sombrero-, koru- ja mitä lie romua myyvien kauppojen reunustamat. Pari korttelia sisämaahan päin alkoi todellinen Meksiko: matalia asuin- ja liikehuoneistoja, kaukana olè olè -meinigistä. Kuvat voivat olla vähän epätarkkoja, koska otin ne vauhdissa ajellessamme pitkin kaupungin katuja.

Ja koska on sadeaika, alkoi kaatosade tälläkin kertaa, mutta silloin oli jo rommiaika rantabaarissa. Ei käynyt kateeksi niitä, jotka olivat vuokranneet skootterit tai fillarit ja olivat jossain kaukana vielä ihmettelemässä krokoja

Karibian risteily Part III alkakoon…