Teimme toissa syksynä oivalluksen: Karibian risteilyt eivät ole niin kalliita kuin olimme kuvitelleet. Koska olimme molemmat olleet kahdesti suomalaisen Kristina Cruisesin Euroopan ja Afrikan risteilyillä ja myös kovasti pitäneet niistä, halusimme kokeilla tätäkin. Ihan kokeiluksi se ei sitten jäänyt. Ensimmäisen kerran astuimme laivaan Tampassa tammikuussa 2011, toisen Fort Lauderdalessa kesäkuussa 2011 ja kolmannen Miamissa helmikuussa 2012 – siis ihan kohta. Kaltaiselleni sähköjänikselle, jonka on lomalla vaikea rauhoittua, risteilyt ovat erinomaisia: Laiva rantautuu viikon aikana yleensä neljään satamaan. Niissä on useimmiten 7 – 8 tuntia aikaa puuhata kaikkea mahdollista. Lisäksi risteilyyn kuuluvat meripäivät, joiden aikana on melkeinpä pakko rentoutua. Laivalla voi tietysti juosta järjestetystä ohjelmasta toiseen ja tehdä tiukan aikataulun, mutta me olemme lähinnä keskittyneet kannella makoiluun ja lukemiseen.
Carnival Legend ei ole mitenkään erityisen hieno laiva. Se on myös Karibialla seilaavasta laivakannasta luultavasti vanhimmasta päästä, mutta en näe mitään valittamisen aihettakaan. Carnivalin, Royal Caribbeanin ja monen muun varustamon risteilyt ovat kuitenkin ns. bulkkiristeilyjä, kaiken kansan risteilyjä varsinkin amerikkalaisille, joille ei risteilyhinnan päälle tule niin kalliita lentoja kuin euroopplaisille. Luksusta pitää etsiä muualta, ja maksaa siitä sitten aivan toisenlaisia summia.
Ensimmäisen risteilyn satamia olivat Grand Cayman, Roatanin saari Hondurasissa, Belize City ja Cozumelin saari Meksikossa. Vaikka valokuvia katsomalla saavuttaa joitain tunnelmia, ei vuoden jälkeen pysty kertomaan kohteista samalla tavalla kuin olisi pystynyt heti matkan jälkeen. Tässä on yksi syy, miksi aloin tätä blogia alun perin kirjoittaa: kuvallinen matkapäiväkirja, jotta itse muistaisin, missä olen käynyt. Jos joku muu haluaa lukea juttujani ja katsoa kuviani, mikäs siinä!
Mutta nyt Karibialle…
Grand Cayman, Caymansaaret
En osaa sanoa, mitä odotin Cayman-saarilta, mutta mielikuvat veroparatiisista olivat kuitenkin jotain ihan muuta kuin todellisuus. Rehellisesti sanottuna Grand Cayman oli pettymys. Se oli tylsä. Sataman ja rantakadun rakennukset olivat viehättäviä, mutta niistä paistoi jo kauas, että mikään ei ole aitoa. Myöhemmin huomasimme, että jokseenkin jokainen risteilysatama näyttää samanlaiselta. Niissä on myös samat liikkeet, jotka myyvät samaa tavaraa: kelloja, koruja, matkamuistoja, t-paitoja ja piraattituotteita. Myös laivojen järjestämät shoppailu-infot käsittelevät vain näitä satamien liikkeitä, joiden myynnistä kai osa päätyy risteilyfirmojen taskuun provisioina. Niin kiihkeästi näitä “mielettömiä ostosmahdollisuuksia” markkinoidaan.
Rantarivin takana alkoi oikea kaupunki, joka oli suorastaan aika tylsä. Kuin mikä tahansa pikkukaupunki missä tahansa. Siisti, betoninen, persoonaton. Löysimme pikkubussiaseman, josta lähti muutamalla eurolla kuljetuksia ympäri saarta. Koska emme olleet ottaneet lainkaan selvää, mitä saarella voi tehdä, valitsimme omituisimmalta kuulostavan paikan: Hell. Hyppäsimme bussiin ja lähdimme Helvettiin.
Bussi jätti meidät jokseenkin keskelle ei mitään. Kuski vinkkasi suunnan. Siinä se oli: muutama rakennus, pirun kuvia, Jeesukseen ja muuhun uskonnolliseen viittaavia kirjoituksia ja postitoimisto. Lähetyksiin olisi saanut Helvetin postileiman. Ei kiitos.
Jotain erityistä paikassa kuitenkin oli: maaperä. En tiedä, mistä ja miten maa oli tällaiseksi muotoutunut, mutta ymmärsin, miksi paikka oli erikoisen nimensä saanut. Kuvan kohdassa oli kasvillisuutta, mutta laajoilla alueilla ei oikeastaan lainkaan, vain mustaa, vähän laavan näköistä merkillistä maata.
Nopeastihan Helvetti oli nähty. Bussit kulkivat ehkä tunnin välein, joten seuraavalla jatkoimme matkaa. Aika maaseutumaista miljöötä näkyi ikkunasta. Taloja harvakseltaan ja välillä pieninä taajamina. Ilmeisesti kiersimme takaisin jotain kiertoreittiä kanssamatkustajien toiveesta, mutta sehän ei haitannut. Pois jäimme Seven Mile beachilla. Sinne tehtiin laivayhtiön retkiä (hintaan jokunen kymppi), satamasta pääsi jollain pikkubussilla (muistaakseni 10 dollarilla) ja me tulimme parin dollarin bussilla. Muutamalla dollarilla sai vuokrata rantatuolin ja käyttää suihkuja ja vessaa. Ranta oli tupaten täynnä risteilyturisteja.
Parin rantatunnin (turkoosi meri ON ihana!) ja sen päälle hileisen daiquirin jälkeen takaisin laivalle. Heti ranta-alueen reunalla alkoi aggressiivinen paluukyydin tarjonta. Totesimme vain, että emme maksa ylihintaa, kun parin kymmenen metrin päässä, maantien toisella puolella, saattoi napata paikallisbussin huomattavasti halvemmalla. Palvelun ainoa ero hinnan lisäksi oli, että kalliilla pääsi suoraan laivalle, edullisemmalla joutui kävelemään muutaman sata metriä, koska reitti ei kulkenut aivan satamasta. Ei voi mitään, mutta saan tyydytystä siitä, jos voin saada samoja palveluja edullisempaan hintaan, kuin mitä tarjotaan turisteille vain suurten voittojen toivossa, käyttämällä paikallisia palveluntarjoajia. Näin raha ainakin jää kohdemaahan, ei seilaa laivan mukana takaisin Yhdysvaltoihin.
Roatan, Honduras
Roatanilla risteilysatama on nimeltään Mahogany Bay. Jos oikein ymmärsin, satama valmistui 2009. Risteilyvieraille on siis rakennettu oma reservaattinsa, josta ei tarvitse poistua näkemään aitoa Hondurasia, jollei halua. On hiekkarantaa, köysirataa, melontaa ja muuta aktiviteettia. Lisäksi satamassa on se pakollinen ostari, joka kaikissa satamissa on, tuttuine tuotteineen. Mutta ihan parasta Mahogany Bayssa on se, että sieltä pääsi pois! Satamassa vuokrattiin autoja, mutta ei skoottereita. Olin lukenut, että Roatanilta saa myös skoottereita, joten lähdimme etsimään.
Nyt saatan muistaa väärin, mutta sanoisin, että satamasta päätien varteen oi vajaan kilometrin kävelymatka. Ei meillä ollut mitään käsitystä, miten tai edes mihin suuntaan tien varresta lähtisimme, mutta kysyvä löytää aina perille. Samassa tienristeyksessä kyytiä odotteli myös onneksemme engantia puhuva kaveri. Hetken päästä paikalle sattui meidän mielestämme aivan tavallisen valkoinen henkilöauto, mutta sen kyytiin hyppäsimme kaikki kolme. Auttajamme selitti kuljettajalle, että tahdomme vuokrata skootterin. Molemmat olivat yksituumaisesti samaa mieltä, mistä skootteri löytyy. Me emme luonnollisesti ymmärtäneet keskustelusta sanaakaan. Lentokentän kohdalta joku tuli vielä kyytiin, auttajamme jäi jossain vaiheessa pois, ja väki autossa vaihtui vielä muutaman kerran, mutta me edelleen istuimme ja jatkoimme matkaa. Saavuimme kaupunkiin, olettaakseni saaren pääkaupunkiin Coxen Holeen. Auto kierteli asiakkaiden toiveiden mukaisesti, ja me edelleen istuimme kyydissä. Kuljettajan kanssa emme keskustelleet, koska yhteistä kieltä ei ollut. Hetken kuluttua kuljettaja kuitenkin pysähtyi ja osoitti kadun varressa seisovaa muutamaa skootteria.
Kyllä vain, skootterinvuokraus tapahtui siinä, tienvarressa. (Paikka oli kyllä erittäin ymmärrettävä: suoraan jonkin toisen risteilylaivan sataman portinpieli.) Ajokortti ja muistaakseni 50 dollaria skootterimiehelle, epämääräinen piirretty Roatanin kartta käteen, pottamallinen teräskypärä päähän ja liikkeelle. Miehelle ei olisi oikein antanut kypärää. Sitä kun kuulemma käyttävät vain naiset. 🙂
Belize City, Belize
Belizessä päätimme viettää kaupunkilomaa kiertelemällä jalan kaupunkia ne kuutisen tuntia, jotka laiva satamassa oli. Jälkeenpäin katsottuna kaupungissa ja lähitienoilla olisi ollut kaikenlaista nähtävää, mutta koko risteilylle lähdimme aika kevyillä ennakkoselvityksillä. Oikeastaan Roatanin skootterinvuokraus ja Cozumelin raunioretki olivat ainoat etukäteissuunnitelmamme.
Kaupunki jakautuu joen kahteen puoleen. En oikein hahmottanut kaupungin rakennetta, mutta mielikuvaksi jäi, että satamanpuoli ei ollut ollenkaan niin mielenkiintoinen ja mukava kuin se toinen.
Cozumel, Meksiko
Cozumelin saarta emme pitäneet lainkaan niin kiinnostavana kuin Meksikon mannerta ja siellä intiaanien rauniokaupunkeja. Lähinnä Cozumelia on Tulum. Selvitimme mahdollisuutta tehdä päiväretki Tulumiin ihan omin päin, mutta se ei onnistunut. Saaren ja mantereen välillä kulkee kyllä vuorolauttoja, mutta sellaista käyttäen emme olisi ehtineet. Lautta takaisin olisi tullut liian aikaisin. Varasimme siis laivayhtiön järjestämän retken. Se oli virhe.
Pääsimme turvallisesti perille, siinä ei ongelmaa, mutta niin retkiopas kuin pakollinen rihkamamyyntikään eivät kertakaikkiaan olleet mieleeni. Opas oli taukoamaton puhekone, bussin ämyrit täysillä ja jutut poliittisesti varsin Amerikka-vastaisia. Tuntuu myös, että kaikkiin mahdollisiin turistimatkoihin kuuluu aina pysähdys “aidossa käsityöläiskylässä”, jonka tuotteista on raaputettu made in China -tarrat irti. Tämäkin rihkama-center oli keskellä ei mitään, joten emme voineet edes livahtaa toisaalle. En väitä, että tämä olisi ollut härskein kaikista, mutta periaatteessakaan en osta mitään silloin, kun minulle yritetään pakkomyydä.
