Kun herätyskello soi 5.30, olisi ollut siistiä kömpiä teltasta ja lähteä kahlaamaan hiekassa yhteisveskiin hampaita harjaamaan. Juu ei. Sittenkin arvostin valkoisten lakanoiden välistä omaan kylppäriin laahustamista. Silmissä oli muuten aamulla vielä muutakin kuin unihiekkaa. Silmiä hieroessa tunsin, miten hiekanjyvät pyörivät luomilla.
Ai miksi kukaan haluaa herätä lomalla, autiomaassa, keskellä ei mitään säkkipimeässä ylipäätään minkäänlaisesta punkasta? Koska portilla odotti kaksi kamelikemeliä valmiina viemään meidät takaisin hiekkadyynille, vastapäätä edellisiltaista paikkaa, katsomaan, miten aurinko nousee aavikon ylle.
Paljon oli campissa vieraita, mutta lisäksemme ennen kuutta vaappuvan elikon selkään nousi vain yksi italialaispariskunta. Miehet laitettiin eteen, meidän naisten kamelit sidottiin edellä olevaan kiinni, ja letkan etummaiseksi kävi mies, joka talutti oman porukkansa ylös dyynille. Kun lähdimme liikkeelle, yö oli vielä musta. Vain leirin valot näkyivät pimeässä. Aika nopeasti valon määrä lisääntyi, kunnes ennen seitsemää punainen aurinko oli jo noussut hiekasta.
Aurinkoakin kiinnostavampaa oli oikeastaan kuvailla kameleita, katsoa niiden märehtimistä, suuria ja vinoja hampaita tai seurata mukana olevien paikallisten touhuja. Toinen kaveri polvistui heti, kun pääsimme ylös, olihan aamurukouksen aika, ja pian molemmat istuivat maassa jalat ristissä datailemassa kännykällä (tai parilla).
Kameleilla on vaellettu autiomaassa iäisyyksiä. Aika paljon uudempi juttu on ottaa alle nelivetomaasturi ja lähteä ajamaan dyynejä ylös ja alas. Kuljetuspakettiimme kuului myös dune bashing, eli hyppäsimme kyytiin ja kaahailemaan. Eihän siinä touhussa mitään järkeä ole, mutta olihan se silti aika siistiä. Aika erilaista oli taas palata oman vuokra-Corollan etupenkille ja jatkaa matkaa tasaisella moottoritiellä.
