Joskus kannattaa antaa uusi mahdollisuus – muistikuviani parempi Dominikaaninen tasavalta

Muistikuvat 1990-luvun lopulta

Tämän risteilyn kohdesatamista – Nassau Bahamasaarilla, La Romana Dominikaanisessa tasavallassa, Willemstad Curacaolla ja Oranjestad Aruballa – mikään ei ollut minulle tuttu ennestään. Muilla saarillakaan en ole ennen käynyt, mutta Dominikaanisessa tasavallassa olen ollut pari viikkoa, mutta siitä on toista kymmentä vuotta aikaa. En edes karttaa katsomalla enää tunnista varmasti paikkaa, mutta lienee ollut Punta Cana saaren itäreunalla. Sää oli joulukuussa mahtava, vain trooppiset kymmenminuutiset sadekuurot viilensivät ilman hetkeksi joka iltapäivä. Taksimatka pääkaupunkiin Santo Domingoon oli hurja. Pelottavakin. Liikennekulttuuri on uhkarohkea: mitä kovempaa, sitä parempi. Ohittaessa ei tarvitse olla näkyvyyttä. Kurvissa ohitukseen tulee sopivasti lisää jännitystä. Kun vielä vaihdekepin juuresta saattoi nähdä auton alla vilisevän asfaltin, oli jännityksen aiheita parikin: tuleeko ensin kolari vai putoanko sitä ennen pohjan läpi istumaan maantielle.

Selvästi autoilu jätti jälkensä, koska edelleen, 13 vuotta myöhemmin muistan sen varsin hyvin, mutta suuremman jäljen minuun jätti avoin prostituutio. Yökerhoissa naiskauppaa kuvattiin härskeimmäksi. Lyöttäytyivät kuulemma aggressiivisesti tarjoamaan palveluksiaan, vaikka miehet olisivat olleet naisseurassa. Silloisen poikaystäväni, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Tommiksi (Tommi ja Annika, Peppi Pitkätossusta), totesimme, ettemme tarvitse yökerhoja. Mutta ei naisseuran saamiseen tarvittu yökerhoja. Kadulla tultiin tarjoamaan minulle hiusten letitystä. Letityksen aikana olisivat voineet palvella myös Tommia, ettei tule aika pitkäksi. Jeah!

Prostituutio oli kuulemma erilaista verrattuna tavalliseen yökerho- ja katuprostituutioon. Seuralainen palkattiin koko loman ajaksi. Pretty Woman -tyyppinen glamour siitä kuitenkin oli kaukana. Tuolloin, 1990-luvun lopulla, käytiin vielä seuramatkoilla. Finnmatkojen opas kertoi, että saksalaisturisti maksaa vain pyydetyn hinnan ja ylöspidon, suomalainen saattaa ostaa lisäksi vaikka puseron. Tietoisina tästä valitsimme Tommin kanssa jouluaatoksi ravintolan, johon oletimme, ettei maksettua seuralaista tuotaisi. Ravintola oli ihastuttava, osittain meren päälle rakennettu ja yleiseen hintatasoon nähden melko kallis. En halunnut jouluna olla todistamassa jotain täysin arvomaailmaani kuulumatonta, mutta minä en saanut valita. Ympäröivissä pöydissä oli useita viikon tai kahden ihmissuhteita. En ole alkuunkaan jouluihmisiä, mutta miellän joulun kuitenkin perheiden yhdessäoloksi. Tähän ajatukseen ostettu rakkaus ei sovi.

Näillä ennakko-oletuksilla ja -odotuksilla lähdin siis La Romanaan. Halusin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden.

Päivitys 2010-luvulle

Oli oikein antaa Dominikaaniselle tasavallalle mahdollisuus. Liikenne pelkästään La Romanan kaupungissa oli jokseenkin kaoottista, mutta silti jalankulkijoille saatettiin jopa antaa tilaa.  Tyttökaupasta ei näkynyt mitään jälkeä. Kahdesta pahasta siis vain toinen toteutui ja sekin vain osittain. Jonkin verran oli katukaupustelijaa myymässä lähinnä erilaisia koruja, ei itseään, ja kohtelias “ei kiitos” tuntui hyvin riittävän.

Oikeastaan olisin halunnut viettää päivän rannalla, mutta kaupungin alueella ei tietojemme (jotka aivan hyvin voivat olla myös väärät) mukaan ole oikein uimarantoja. Jokin klubityyppinen ratkaisu on, mutta 75 dollaria yhden ihmisen rantapäivästä tuntuu aika kohtuuttomalta. Myös laivayhtiön retkillä olisi päässyt parillekin rannalle, mutta halvempikin maksoi 70 dollaria. Vastaavat venekuljetukset olisi toki saanut mitä luultavimmin itsekin järjestettyä, mutta siellä sitten olisin ollut puolen laivan kanssa samalla rannalla kuuntelemassa amerikkalaisten huutamista. Anteeksi. Mutta kun tuppaavat olemaan järjettömän kovaäänisiä.

Netistä katsomieni kuvien perusteella kauniilta paikalta olisi vaikuttanut myös Altos de Chavon Village, 1500-lukulaiselta näyttävä kylä, mutta miksi menisin viime vuosikymmenien aikana rakennettuun Välimeren tyyliseen turistirysään, jossa kaikki on tehty sitä silmällä pitäen, että turisti jättäisi jälkeensä mahdollisimman paljon rahaa. Niinpä siis jäimme jalkapatikassa kiertelemään La Romanaa tavoitteena saada johonkin kulutettua 50 euroa, jotka vaihdoin pesoiksi. Ei onnistunut. Söimme, kävimme drinksulla, ostimme pari kornia puista matkamuistoa sekä hiuspinnejä paikallisesta Prismasta, mutta saimme kulumaan vain vähän yli puolet rahoista. “Prisman” erikoisuus olivat muuten kampaamotarvikkeet. Olisi voinut ostaa pesupaikat, peilit, kuivauspömpelit, värjäyskulhot ja kaikki. Äkkiseltään laskin, että ilman kemikaaleja parturiliikkeen olisi saanut pystyyn reilusti alle tonnilla.

Kaupungissa ei ole oikeastaan mitään erityistä kerrottavaa, mutta se oli silti aika mukava. Kaupunki on vaatimaton, nukkavierukin. Ja mikä parasta, ei voi sanoa, että sitä olisi mitenkään turisteja silmällä pitäen rakennettu tai kehitetty. Taksia tarjottiin muutaman korttelin välein ja tosiaan yritettiin myydä jotain koruja, mutta muuten saimme kuljeskella ympäriinsä kuin paikalliset ikään. Eipä juuri muita turisteja näkynyt. Laivalta pois kävelimme hetken kanadalaispariskunnan kanssa, mutta heidätkin sai joku mototaksiyrittäjä kiinni ja luultavasti myös kiinnostumaan ajelusta. Laivayhtiökään ei tee mitään sen eteen, että turisti edes löytäisi kaupunkiin muuten kuin järjestetyllä retkellä. Satamassa ei ollut edes keskustaan opastavaa kylttiä. Mutta näin meillä on tapana matkustaa.