Olin neljättä kertaa Milanossa – kaupungissa, josta en edes pidä, mutta joka kuitenkin taas oli mukava, koska en asettanut sille mitään osotuksia. Syy matkustaa ei ollut kaupunki, vaan mies – Biagio Antonacci tälläkin kertaa – ja hyvä ystävä, jonka kanssa meillä olisi mukavaa missä tahansa. Samalla konseptilla olin Milanossa edelliselläkin kerralla. Vain ystävä oli eri, mutta rakas ja yhtä kauan rinnalla kulkenut hänkin.
Vasta oikeastaan tämä matka avasi silmiäni oivaltamaan, että joskus matkustamisessa tärkeintä ei olekaan kohde. Olen miehen (Antonacci) perässä lähtenyt Italiaan lukuisia kertoja ennenkin, mutta olen valinnut konserttipaikkakunnat niin, että en ole ollut niissä ennen ja/tai että olen voinut yhdistää samaan matkaan muutakin seikkailua saapasmaassa. Mutta nyt ei ollut oikeastaan mitään matkailullisia haluja tai tavoitteita, vain mukava viikonloppureissu ystävän kanssa.
Tämä oli niin uutta, että lähes unohdin turistina olemisen. Tässä postauksessa ovat sunnilleen ainoat kahteen päivään ottamani valokuvat, ja nekin olen jo julkaissut Instassa tätä ennen. Tärkeintä voi olla irtautua arjesta ystävän kanssa, viettää laatuaikaa ilman velvoitteita, tehdä vain mukavia asioita (kuten syödä, juoda proseccoa, käydä konsertissa – tehdä samoja asioita kuin tekisimme yhdessä Helsingissäkin, mutta kumpaakaan eivät odota kotiaskareet tai vastaamattomat sähköpostit).
Konserttiliput tulivat myyntiin jo joskus alkuvuodesta, ja joskus kuukausia sitten mekin omamme ostimme. Tiedän, ettei ystäväni Biagioon suorastaan rakastunut, mutta siinähän tuo jammaili vieressä. Eivät puitteet samanlaiset sisätiloissa olleet kuin viimeksi San Siron Stadionilla, mutta kahden lavan taktiikalla ja kaikkine näyttöineen, akrobaatteineen, vaihtuvine vaatteineen show oli minulle – taas kerran – melkoinen elämys.
Valitsimme kaikkein aikaisimmat lennot, jotka löysimme pidentääksemme perilläoloaikaa mahdollisimman paljon. Vaikutti aivan loistavalta idealta – vielä varausvaiheessa – ottaa 5.30 lennot Riian kautta ja olla perillä jo kympin pintaan. Siinähän olisi koko päivä aikaa (vaikka ottaa päiväunet). Mutta kun vaihtolento oli tunteja myöhässä, ei siinä loungen sohvalla torkkuessa välttämättä idea enää ollut niin hyvä. Ei me vissiin ihan loppuun asti oltu ajateltu muutenkaan.
Puoli kuuden lento tarkoittaa herätystä kolmelta, liikkeelle lähtöä puoli neljältä. Ja siihen aikaan lauantaiaamuna ei ole ihan takeita taksin saamisesta. Että seuraavan kerran kun alan miettiä ennen ysiä lähteviä lentoja, toivottavasti muistan lukea tämän. (Tulevan perjantain lennot on jo ostettu. Lähtö 6.30. Hyvä Annika, hieno veto. Toisaalta Tunisiin ei ole samalla tavalla vaihtoehtoja kuin Milanoon. Selitys kelvannee.)
Hotellin lähellä Breran kaupunginosassa ihan ydinkeskustan tuntumassa oli kivoja ravintoloita, ja taas minä urauduin spagetti alle vongole -tielle. Mutta kun se on ruoka, jonka valitsisin, jos loppuelämäni pitäisi syödä vain yhtä ja samaa. Konsertin jälkeisenä sunnuntaina otimme metron Naviglioon, kanavan rannalle. Se on leppoisa alue hengailuun, jos terasseilla istuksiminen on mielestäsi hyvää ajanvietettä. On kivoja kahviloita, baareja ja ravintoloita. Sieltäkin sai proseccoa, matkan teemajuomaa, ja tietenkin mainion annoksen simpukkapastaa.
Yhdellä ystäväporukalla jo alustavasti mietimme jotain pikkureissua. Ehkä pääsen toteuttamaan tätä teoriaa toistekin: kun päämäärän ei sittenkään tarvitse aina tärkein, vaan se matka, joka yhdessä kuljetaan. Perjantaina alkava Tunisian-matka on erilainen. Siinä tärkein on kohde ja taas uudet puolet tästä modernista arabimaasta. Reissua voit seurata Instagramissa (@travelloverblogi) ja Facebookissa (@travelloverblogi) ja vähän viiveellä täällä blogissa.
6 comments
Auts, inhoan varhaisia lentoja! Aina niitä ei voi kuitenkaan välttää, ja silloin varaan taksin jo edellisenä päivänä.
Iltaihmiselle keskellä yötä heräämiset ovat täyttä tuskaa! Edes kahvi ei mene alas, olo on etova, verbaaliset toiminnot nollassa, ja mieliala kaikkea muuta kun reipas. Yritän lohduttautua hatarahkolla ajatuksella siitä, että tämä on vain yksi aamu elämässäni. Ja vannon, etten ikinä enää varaa varhaislentoa minnekään, oli paikka mikä hyvänsä! Kunnes tulee seuraava PakkoPäästä-kohde, ja tarjolla on lento vain kukonlaulun aikaan. No, aina näistä on hengissä selvitty.
Ja aivan ihania pasta-annoksia! Nälkähän tässä tulee…
Joo, ei koskaan enää – ennen kuin seuraavalla kerralla. 🙂 Ei ilman kahdeksan tunnin yöunia pitäisi ihmisen tehdä mitään.
Voi että, tuo Naviglio on varmasti aivan omiaan tuossa säässä hengailuun!
Kyllä vain. Harmitti, että piti kesken kaiken lähteä paluulennolle.
Kuulostaa ihan täydelliseltä viikonlopulta, siis aikaista aamulentoa ja myöhästynyttä jatkolentoa lukuunottamatta. Suurin osa mun reissuista itseasiassa noudattaa tätä kaavaa: “irtautua arjesta ystävän kanssa, viettää laatuaikaa ilman velvoitteita, tehdä vain mukavia asioita kuten syödä, juoda proseccoa, käydä konsertissa”. Konserteissa tosin tulee käytyä liian harvoin (niin kotona kuin matkallakin).
Pitäisi ehkä alkaa tämänsorttisia retkiä tehdä enemmänkin. Toki arjesta irtautuminen on tärkeää aina, mutta tahdon nähdä paljon, jos en kaikkea -ajatus laittaa aika usein kulkemaan enemmän kuin hengaamaan rauhallisemmin ja istuksimaan vaikka parvekkeella.