Vaikka olen retkeillyt kohta päättyvän Italian-kuukauteni aikana paljon, kaikki kohteet ovat olleet rannikolla Rapallosta eri suuntiin. Tänään oli aika ottaa pieni Fiat parkista ja lähteä äidin kanssa vuoristoon. Eyewitness Travelin vihjeiden perusteella suunnistimme Torrigliaan ja sen ympäristöön. Tottumattomalle vuoristokuskille ajaminen oli rankkaa. Tiet ovat kapeat, mutkan taakse ei ole toivoakaan nähdä ja kurvit jyrkät, mutta maisemat olivat kyllä sellaiset, että niiden takia ehdottomasti kannatti. Itse en kyllä uskaltanut kovin usein antaa katseen harhautua tiestä laaksoihin tai kukkuloille.
Torriglia on ihastuttavan vanhanaikainen pikkukylä. Iäkkäät herrat valtasivat kahvilan terassin korttiringilleen, saman ikäiset rouvat kokoontuivat kirkon edustan penkeille, ja elämänmeno tuntui suurempia paikkakuntia rauhallisemmalta. Ei Torriglia mikään must see -paikka ole, mutta pistäytymisen arvoinen, jos satut liikkumaan kulmilla.
Torrigliasta jatkoimme Pantemaan, joka tuntui ihan epätodelliselta. Emme nähneet yhtään ihmistä. Ainoat elävät olennot olivat kukko, kana ja kaksi kissaa. Avoimesta ikkunasta kuuluneesta kiivaasta keskustelusta ja astioiden kilinästä päätellen joitakin ihmisiäkin kylässä asuu. Muuten tuntui kuin olisi ollut Turun käsityöläismuseota vastaavassa aavekaupungissa
Eniten minua kuitenkin kiinnosti Brugneto-järvi (Lago del Brugneto). Ajatus vuoristojärvestä ja ehkä siihen pulahtamisesta tuntui tässä lämmössä houkuttelevalta. Järvi kyllä löytyi, mutta uimapaikkaa ei. Olisi pitänyt lähteä jalkapatikassa kävelyreittejä, mutta sellaiseen emme olleet varustautuneet. Turkoosina metsäisten vuorten välissä siintävä järvimaisema oli kyllä kaunis.
Totuus löytämästämme rannasta: pato. Tämän lähemmäs järveä emme päässeet.
