Upea Samarkand

Sen tarkemmin tilannetta erittelemättä totean, että Bukharassa alkoi raju vatsatauti, ruokamyrkytys luultavasti. Selvisin junalla Samarkandiin, mutta vietin vuorokauden hotellissa välillä korkeassakin kuumeessa (ja tietty veskissä). Silkkitien koko upeus neljässä päivässä -projekti ei todellakaan olisi kaivannut tällaista takaiskua. Kun aloin jotenkin pysyä tolpillani, lähdimme tutustumaan hotellin lähiympäristöön, jossa siinäkin oli mukavasti nähtävää. Sen verran heikkoon kuntoon tuollainen raju tauti vetää, että vähiin jäi jaksamiseni.

Luultavasti Samarkandin tunnetuimpaan ja suosituimpaan nähtävyyteen, keskiajalta peräisin olevaan Registaniin, Samarkandin kaupan keskukseen kai 1400-luvulta, ei ollut mahdollista päästä sisälle. Se oli aidan takaakin todella vaikuttava ilmestys. 

Registanin ja Bibi-Khanymin moskeijan välissä oli hyvin hoidettu puisto ja jonkinlaisia ostosmahdollisuuksia. Kaupoissa emme käyneet, mutta matkamuistomyymälöitä olivat kai enimmäkseen. Ihmisten pukeutumisesta alkoi jo huomata, että on juhlapäivä: ramadan päättyy. Silloin pukeudutaan uusiin, kauniisiin vaatteisiin, tavataan ystäviä ja sukulaisia ja kaikesta päätellen myös vieraillaan kuuluisilla (ja ilmeisesti pyhillä) paikoilla. Erityisesti naisten ja lasten pukeutumisesta huomasi, että on juhlan aika. Ihmisten kuvaamiseen – ja varsinkin kuvien julkaisemiseen – pitäisi kai kohteliaana kysyä lupa, mutta kyllä vain sorruin Samarkandissa salakuvaamiseen.  

Vanhimmilta osiltaan 1300 – 1400-luvulta oleva Bibi-Khanymin moskeija on yksi islamilaisen maailman suurimmista. Ei sen valtavuutta oikein kuvista hahmotakaan, jollei katso ihmisiä, kuinka pieniltä he näyttävätkään portailla. Yhteen rakennuksista pääsi sisälle. Toivoin näkeväni suurta menneiden aikojen loistoa, mutta aika vähän sisällä oli jäljellä. Seinien halkeamat kertoivat omaa tarinaansa ajankulusta. Toisenlaista aikaa edustivat vierailijoiden kaiverrukset seinässä. Ihan kaikki kävijät eivät arvosta satoja vuosia vanhoja aarteita.

Moskeijan jälkeen alkoivat voimat ehtyä. Hotellille jaksoin kävellä takaisin, ja matkalle osui ruokatori. Se oli varsin samanlainen kuin Bukharassa, mutta selvästi kaupankäynti alkoi olla aika hiljaista ja sekä myyjät että ostajat jo perheidensä kanssa viettämässä ramadanin päättymisen juhlaa.

Kerättyäni hetken hotellilla voimia päätin olla luovuttamatta. Jalkaisin en jaksaisi, mutta jos vaikka taksilla kiertelisimme tärkeimpiä nähtävyyksiä, joiden takia kuitenkin koko maahan olimme tulleet. Silkkitien ja kaupankäynnin vuoksi Samarkandin oli annettu ymmärtää olevan todella upea, ja sellainenhan se on. Hotellilta saimme auton (pikku paku) ja kuljettajan 16 eurolla tunti. Halvempaa olisi vastaanottovirkailijan mukaan ottaa tavallinen taksi aina nähtävyydeltä toiselle eikä maksaa odottelusta. Pyydetty summa tuntui kuitenkin suomalaiseen taksihinnoitteluun tottuneesta lähes ilmaiselta, ja saimme matkalaukut samalla kyytiin. Saisi kuski sitten päättää kierroksen rautatieasemalle.

Ei meillä kuskin kanssa yhteistä kieltä ollut. Hän ei puhunut kuin vähän englantia ja me emme lähestulkoon sanaakaan uzbekkia tai venäjää. Mutta hän sanoi paikan, me ensin yritimme katsoa opaskirjasta, mistä on kyse, mutta lopulta vain nyökkäsimme. Luotimme siihen, että parhaat paikat hän haluaa meille kaupungistaan näyttää.

Ensimmäinen oli Registan, josta olin aamulla nähnyt vain takapuolen. Mies oli yrittänyt paikalle edellisenä päivänä, mutta se oli suljettu. Nyt pääsimme. Upeahan tuo oli! Aivan huikea oikeastaan! Ihan vähän paikkojen ihailua estivät lava-, valo- yms. rakennelmat, joita pystytettiin Sharq Taronalari -musiikkifestivaalia varten. Joka toinen vuosi järjestettävä kansanmusiikkifestari ainakin järjestetään komeissa puitteissa! Olisin kyllä yrittänyt saada lippuja, jos olisimme jääneet kaupunkiin.

Tuntui niin hullulta, että kullankimalteisten kattojen alla myydään huiveja ja muuta lähinnä turisteille ajateltua tavaraa, mutta kauppaahan täällä on tehty vuosisatojen ajan. Jos ymmärsin oikein, Registan nimeomaan on vanha kaupan keskus, vaikka – ainakin minun simissäni – sen rakennukset näyttävät uskonnolliselta keskukselta (lähinnä arkkitehtuuriltaan minusta muistuttavat moskeijaa)

Seuraava kohteemme oli kuskin mukaan Amir Temur. Tällä nimellä ei oppaasta löytynyt mitään, mutta samasta paikasta on kyse, kun puhutaan Gur-e-Amir mausoleumista. Olen monesti ennenkin sanonut, että blogini on lähinnä fiilistelyyn, ei historiallisen tiedon jakamista varten, joten taaskaan en erityisesti selvitellyt, mikä paikka on, mutta lienee Timur Lenkin, 1300-luvulla eläneen turkkilaismongolialaisen valloittajan ja hallitsijan hautapaikka. Samaan koreaan paikkaan on haudattu myös joitain hänen läheisiään. Lonely Planetin mukaan islamilaisissa mausoleumeissa hautakivet eivät osoita haudan paikkaa vaan ovat tunnuksia. Tässäkin Gur-e-Amirissakin varsinaiset haudat ovat yleisölle avoinna olevan tilan alapuolella.

Viimeisenä näimme Shah-i-Zindan. Se on kuin portaita ylös nouseva katu, jonka varrella on mausoleumeja muita rituaalirakennuksia yhdeksältä vuosisadalta alkaen 1000-luvulta. Nimi tarkoittaa elävää kuningasta ja liittyy legendaan siitä, että profeetta Muhammedin serkku Kusam ibn Abbas olisi haudattu tänne. Shah-i-Zindan sanotaan olevan myös islamilaisen maailman parhaiten säilynyt ja hienoin keraamisen rakentamisen paikka. (Olipa kömpelö suomennos!)

Vaikka yhtään ei olisi lukenut, mikä Shah-i-Zinda on, sen saattoi päätellä olevan hautausmaa, mausoleumi. Hautausmaat ovat minusta ylipäätään varsin mielenkiintoisia, mutta enpä ole vastaava koskaan nähnyt kuin tämä. Paikka oli upea. Tautini heikentämänä helteessä portaiden kapuaminen otti koville, mutta kannatti todella. Upea! Fantastinen! En minä muuta osaa sanoa.

Olen vieläkin nyreissäni, kuinka vähälle Samarkandini jäi. Historiallisia rakennuksia näin kyllä melko paljon, ja on kyllä niinkin, että ei niitä määräänsä enempää kerralla jaksa. Aloimme jo sanoa kupolikattoisia rakennuksia möykyiksi, kun emme tienneet niille oikeaa nimeä.

Samarkandissa möykyt olivat selvästi suurempia kuin Bukharassa ja kaikki historialliset jutut, joita näimme, olivat upeita. Olisin kuitenkin kaivannut myös tavallisen elämän näkemistä, kaduilla kuljeskelua, kahviloissa istuskelua. Bukharassa nähtävyydet olivat aika lähekkäin ja tavallinen elämä historiallisen keskustan ulkopuolella, joten sielläkin se jäi aika vähälle. Samarkandkin olisi ollut ihan käveltävissä, vaikkakin välimatkat pidemmät. Näin tavallista kaupunkielämää nyt vain pakun ikkunasta. (Siksi kuvat saattavat olla hiukan tärähtäneitä.) Siistiltä ja hyvinhoidetulta näytti.

Varsinaisesti en voisi sanoa, että Samarkand on kaunis kaupunki historiallisten nähtävyyksien ulkopuolella, mutta toisaalta olisin halunnut nähdä, kuinka länsimainen tai ei-länsimainen maa se on, millä tavalla neuvostoaika näkyy, millainen se on verrattuna muihin näkemiini entisen Neuvostoliiton alueen suurkaupunkeihin. Joskus toiste sitten. Ei ole lainkaan mahdoton ajatus palata Silkkitien maisemiin.