Hauska nähdä taas, Yangon!

Bangkokista Thandween ei ollut sopivia lentoja. Oli jäätävä vuorokaudeksi Yangoniin. Edellisestä kerrasta oli jo vuosia. Siltä kerralta mieleeni oli jäänyt paljon. Yangon oli niin erilainen maailma kuin mikään, mitä olin aiemmin nähnyt. Hotellin edustan älytön liikennekaaos, keskustan suuri temppeli liikenneympyrässä, pieni vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut munkkinoviisi valuuttakaupassa, 50th street -nimisen ulkomaalaisten suosiman baarin pitsakeskiviikko ja ehkä maailman paras drinksu. Yangonin lähiympäristön kiertänyt junareitti oli ehkä yksi suurimpia elämyksiä ikinä. Shwedagonin temppelialueen lisäksi. Shwedagonin kaltaista ei ehkä ole toista. Se oli polttavan kuuma päivällä. Se oli hämmentävän lumoava illalla.

Vuorokaudessa ehtii liian vähän.

35th streetin kohdalla alkoi suu jo vähän napsata. Silti halusin kierrellä sivukatujen kautta. Osuttiin tietokonekadulle ja sellaiselle, joka myy putkia, lavuaareja ja muuta LVI-kamaa. Nämä kadut ovat täynnä elämää. Tunnelmassa on jotain samaa kuin Hanoissa, mutta vielä autenttisemmin. Kioskit myyvät kyllä Coca colaa, mutta kansainvälisestä fiiliksestä ei oikein voi puhua. Näillä kapeilla kujilla harvoin turistit pörräävät.

Baarissa oli ihan hyvä meno siihen nähden, että oli sunnuntain alkuiltapäivä. Muutama nuorimies oli ehtinyt kiskaista jo Myanmar-oluen jos toisenkin. Kaikki asiakkaat olivat länskäreitä. Drinkkilista näytti pettymykseltä: ei ollut enää sitä, minkä vuoksi päämäärätietoisesti taivalsin baarille. Ehkä on ihan sallittua pari kertaa vuosikymmenessä vaihtaa valikoimaa, mutta hitsi sentään, olin pettynyt. Keskityin seuraamaan, miten emokoira opetti pennuilleen tien toisella puolella selviytymistä, sitä, miten pärjätään kadulla taas yksi sukupolvi.

Aurinko laskee aikaisin. Sade oli pysytellyt päivän ja illankin poissa. Shwedagon näkyi hotellihuoneen ikkunasta. Kun ilta alkoi olla musta ja valot oli sytytetty, oli aika mennä fiilistelemään, tuntuuko Shwedagon samalta kuin ennen. Niin usein asiat ovat toisella kerralla jotenkin laimentuneet ja kutistuneet. Vaikka Yangon oli muuttunut, vaikka kaupunki oli jotenkin tuttu mutta silti ihan vieras, temppelialue tuntui samalta kuin ennen.

Se ei kai voi olla tekemättä vaikutusta. Olisi ehkä pitänyt ottaa opas, joka kertoisi, miksi mitäkin tapahtuu. Miksi ihmiset pysähtyvät rukoilemaan vain tiettyihin temppeleihin, vain tiettyjen buddhankuvien etten? Miksi Saturday Corner -nimisen patsaan päälle kaadetaan vettä pienillä kipoilla (ja toimituksesta otetaan kännykällä lukuisia kuvia)? Keskusstupan ympäri pääsee kävelemään. Oli pakko kiertää kahdesti, pysähtyä välillä istumaan ja katsomaan, mitä ympärillä tapahtuu. Vähän tirkistelijäolohan siellä tuli, kun katsoi polvistujia ja hartaita rukoilijoita. Mutta enimmäkseen paikallisetkin tuntuivat tulevan paikalle perheineen ja eväineen viettämään aikaa.