Kolmeosaisen häämatkamme toinenkin etappi on sama kuin tulevan kesän ensimmäisellä matkallamme: New York. Olihan se vähän niin kuin puolimatkassa Islannin ja Karibian välissä. Ensimmäinen kerta loi kipinän kaupunkiin, toinen lisäsi tahtoa päästä uudelleen. Yritän usein vastustaa muotikohteita, olla erityisesti ihastumatta niihin, mutta New Yorkin kohdalla en pystynyt.
Ensimmäisellä kerralla, siis tuolloin kesällä 2007, näimme kaupungin tunnettuja maamerkkejä ja yritimme ottaa saada jonkinlaista kokonaiskuvaa Manhattanista. Olimme vain neljä päivää, mikä on tietenkin aikana aivan hirvittävän lyhyt. Mutta kuten kaikkialla, myös New Yorkissa, liikuimme enimmäkseen jalan.
Kaikkea ei tarvitse sanoa itse, koska joku toinen ehtii ensin. Magnus Londenin kirjoitus Hesarissa 9.12.2011 oli kerta kaikkiaan osuva! Jos matkan taittaminen jalkaisin on 1990-luvun Venäjää, olen, Magnus, siellä kanssasi. Ei ole parempaa tapaa nähdä vieraita kaupunkeja kuin kulkea jalan. Tietysti metrolla pääsee nopeasti, köysiradalla kätevästi korkealle, mutta atmosfäärin aistimiseen ja kaupungin monimuotoisuuden haistelemiseen paras tapa on kävellä.
REISSUJEN SATOA
Matkustaminen on vaeltamista
MAGNUS LONDEN, HS.MATKAILU@HS.FI
KIRJOITTAJA ON TOIMITTAJA JA KIRJAILIJA.
Venäläinen ystäväni ei tietenkään kysy, hän vain toteaa ytimekkäästi: “Kävellään sinne”.
Minä vastaan huolestuneena: “Onko sinne pitkä matka?”
Mutta sillä ei ole mitään väliä, taivallus on jo alkanut: “Ei, ei ollenkaan”, kuuluu edestäni.
Tuntia myöhemmin sydän hakkaa, ja yritän hengästyneenä puhua ystäväni selälle:
“Onko vielä pitkä matka?”
“Ei, alamme olla jo lähellä”, kuulen etäältä.
Puoli tuntia myöhemmin tämä venäläinen kivenheiton pää – kymmenen kilometriä sinne tänne Pietarin saarien poikki – on saavutettu.
Tuollaista se aina oli. 1990-luvun venäläiset opettivat minulle, kantapään kautta, kaksi tärkeää asiaa:
1. Ihmisen jalat on tehty kävelemistä varten.
2. Venäläisten ja suomalaisten (minun) kävelykunnossa on kilometritolkulla eroa.
Nykyään venäläisissä kaupungeissa moni asia on muuttunut. Hyvinvointi ja vapaus ovat onneksi ottaneet vallan, mutta yksi tämän muutoksen tulos ovat autot, hemmetin paljon autoja.
Ja kun auto vie vallan, jalkoja ei enää tarvita.
Mutta se ei ole minun ongelmani. Olen jäänyt 1990-luvun Venäjälle.
Kun ulkomailla kerran on ryhtynyt kävelemään, ei sitä pysty lopettamaan.
On luksusta vaeltaa vastavirtaan maanantaiaamun ruuhkassa. Vapautta on nauttia lähes yksin kaupungin puistoista arkiaamupäivällä. Spontaaniutta on pystyä pujahtamaan paikalliseen kahvilaan, josta opaskirja ei ikinä ole edes kuullut.
Yhtäkkiä viisi tai kymmenen kilometriä tuntuukin vain kivenheitolta, kun on saanut tilalle arkkitehtuuria, ikkunaostoksia ja yllättäviä kokemuksia.
Kävelystä tulee matka – täysin ilmainen.
Kulttuurikaupunki Leipzig, autokaupunki Los Angeles, historiallinen Viipuri, työläisten Göteborg. Muistiin on aina jäänyt kenkien kopina asvalttia vasten, kaduilla tavatut ihmiset ja suunnittelemattomat ostokset omituisista liikkeistä.
Nyt toivon vain yhtä asiaa. Että tapaisin uudelleen pietarilaiset oppimestarini, saisin revittyä heidät ulos autoistaan ja sanoisin vakaalla äänellä:
“Kuulkaahan, mennään kävellen, se on ihan lähellä.”
Kirjoituksen käänsi ruotsista Jaana Palanterä.
Kävelemisen hurmasta paras mieleeni jäänyt esimerkki on suorinta tietä vajaan kymmenen kilometrin, mutta nautiskellen luultavasti reilusti pidempi, matka nimenomaan tuolla New Yorkin -reissulla Times Squarelta Manhattanin eteläkärkeen. Kun kävelee Times Squarelta ensin Broadwayta ja sitten 6th Avenueta, voi huomata, kuinka aina joidenkin kortteleiden välein maisema muuttuu. Välillä olimme keskellä hienostokaupunginosaa, välillä kadut muuttuivat roskaisiksi, kunnes siistiytyivät taas. Toisaalla ihmiset tulivat tyylikkäinä ja kiireisinä vastaan, toisaalla kadunkulmissa lorvi niitä, joilla ei ollut kiire minnekään. Myös New Yorkin monet etniset vähemmistöt ja niiden asuttamat alueet oli helppo tunnistaa. Tulevalla matkalla haluan tehdä saman uudelleen vaikka 5th Avenueta pitkin.
Vapaudenpatsas jäi näkemättä läheltä, ja oikeastaan kaukaakin, koska oli sen verran sumuisaa, että Lady Liberty näkyi vain hahmona Manhattanin etekäkärjestä. Ei minun patsasta sen tarkemmin ehkä tarvitsekaan nähdä. Tulevalle matkalle on jo niin paljon must see -kohteita, ettei joukkoon enää edes mahtuisi. Yksi minun tahtojani on kävellä Brooklynin sillalla, tutustua yksi päivä Brooklyniin ja katsoa Manhattanin siluettia sekä kirkkaassa valossa että illan hämärryttyä ja valojen sytyttyä.
