Gozo oli paras kypärä päässä

En koskaan uskonut sanovani tällaista, mutta paras päivä Gozolla taisi olla se, johon kuului kypärä, maastopyörä ja kauas omalta mukavuusalueelta astuminen. Olin ajanut fillarilla viimeksi Malediiveilla. Koska Malediiveilla saaret ovat uppoamisvaarassa, on helppo päätellä, että korkeuseroja ei ole. Korkeus merenpinnasta on siinä kaksi metriä. Gozo ei ole riskissä kadota mihinkään – ja sen kyllä huomasi. Juu en ole urheilija jumalan armosta, ja viime aikoina kuntoilu on jäänyt aika vähälle. Mutta maastofillarilla yli ja ympäri Gozon oli ihanaa. 

Jos ei halua lähteä patikoimaan, polkemaan tai melomaan omin päin, Gozo Adventures (linkki) järjestää aktiviteetteja jokaiseen makuun. Me saatiin fillarointia ja pientä luontoilua for couch potatoes. Gozo on saarena niin pieni, että siellä voi fillaroida ja patikoida ilman opastakin, mutta näin oli hyvä. Oikeastaan koko päivä oli hyvä. Istuimme aamulla taas yhden samannäköisen kylän kirkon edustalla aukiolla odottelemassa opasta ja fillareita. Siinä istuskellessa pääsi taas hetkeksi katsomaan gozolaista elämänmenoa. Pikkuruista kylää kiersi ensin leipäauto muutaman kierroksen. Siis kuin meidän jäätelöauto, mutta myi leipää. Tunnusääni kuului tietenkin asiaan. Suuremman suosion saavutti kauppa-auto. Pienestä kuorma-auton tapaisesta avattiin vain luukut, ja siinä oli valikoimat suunnilleen kaikkea. Tuoreita mansikoitakin olisi saanut ja jätskiä ja tortellineja pienestä pakastelokerosta. 

Opas oli itse vimmainen pyöräilijä. Ei kuulemma varsinaisesti nauti, mutta saa kicksejä siitä. Reppana joutui ajelemaan meidän vauhtia. Paljon osasi kaveri kaikenlaisesta kertoa ja näyttää paikkoja, joita ei itse olisi osannut katsoa. Löysimme myös kohteita, joita olimme yrittäneet skootterilla etsiä, mutta meni navigointi vähän pieleen ja löytämättä jäi. Välillä jalkauduimme hetkeksi, kapusimme rinnettä ylös ihailemaan maisemia tai luolaa, jossa oikeasti taitaa asua joku: ainakin siellä oli kaasulämmitin (varsinainen man cave ihan kirjaimellisesti). 

Reitille osui kaksi todella kaunista paikkaa. Ne olivat juuri Gozon luonnon kohokohtia. Wied Il-Mielah on luonnon muovaama ”ikkuna”, kuin romahtanut Azure Window, mutta vähemmän tunnettu. Nykyään se on vähän kuin uusi ikkuna, jota halutaan katsomaan, mutta siinähän tuo on ollut jo vaikka kuinka kauan, jäänyt vain toisen varjoon. Jyrkällä kalliolla oli kiipeilijöitä, ja siinä jyrkänteen reunalla meitä selfien ottajia tietenkin. Ikkunaa vastapäätä, jos vain jatkaa vähän matkaansa kohti merta, on kuin terassi, jolla korkeanpaikankammoinen voi hakea siedätyshoitoa tai korkeuksien kanssa ihan sinut oleva ihailla jyrkkiä kallioita ja alhaalla jossain kallioille lyövää merta. Täydellisen suojainen piknik-paikka, sanoisin vihjeeksi, jos Gozolle menet.

Toinen upea oli Ghasri Beach. Jalat alkoivat olla jo aika romuna. Olin lähes vakuuttunut, että en laskeudu portaita johonkin, mihin ne sitten menivätkään, koska minun pitäisi kyetä nousemaan ne ylös. Mutta kun kuulin alhaalla olevan evästauko, en toki voinut sanoa ei. Ja tietenkin siellä oli superkaunista. Mutta oppaan mielestä liikaa ihmisiä. Hän oli enemmän niitä man cave -miehiä. Eväät saivat odottaa. 

Enpä olisi koskaan uskonut ajelevani suolankeräysmaastoissa fillarilla. Mutta siellä me mentiin. Ja istuttiin aurinkoon eväille. Silloin näin fanaattisen fillarimiehen salaisen aseen: tavallisten sortsien lahkeesta pilkotti jotain lyckraa – jaaha, sellaiset pehmustetut housut! Mutta kun me istuimme ansaituilla palautusviineillä Marsalfornissa, fillarimies polki takaisin sinne, minne jätti auton, voidakseen ajaa meidät takaisin. Ai miksi me ei vedetty fillareilla? No, ne oli ne korkeuserot. Rannalta takaisin rinnettä, jota en tahtonut uskaltaa tulla skootterilla alas – ehkä seuraavassa elämässä, kun ensin uudelleensynnyn Lance Amstrongiksi.

Kypärä päässä vedettiin myös skootterilla ja Segwaylla, josta voit lukea täältä. 

Yhteistyössä Malta Tourism Authority