Via dei Tribunali on Napolin historiallisen keskustan pitsakatu. Sen varrella on pitseria poikineen. Siellä on myös Gino e Toto Sorbillo, jonka sanotaan vaatimattomasti tarjoavan maailman parasta pitsaa. Tiesitkö muuten, että napolilainen pitsa on valittu vuonna 2017 Unescon maailmanperintöluetteloon? Perusteluina pidettiin sitä, että kyseessä on kansanperinne, joka yhdistää kansaa ja lisää sukupolvien välistä kanssakäymistä. Nykyisenlaisen pitsan synnyinkotina pidetään Napolia, jossa pitsantekijän taito siirtyy mestari-kisälli-systeemillä eteenpäin.
Pitserian huomaa takuulla jo kaukaa: sen edessä parveilee ihmisiä epämääräisenä vellovana massana. Ihmismuurin läpi pujottelemalla löytää tyypin, jonka käsissä on pääsy pitsaparatiisiin. Listaan lisätään nimi ja henkilömäärä. Minun sisäänpääsykoodini oli ”Annika 1”. Ämyristä sitten kuulutetaan, kun oma vuoro tulee. On paras siis jäädä kulmille kuuntelemaan. Seurueen kokoa vastaava italiankielinen numero on hyvä osata (uno, due, tre, quattro).
Minulle sanottiin jonostusajaksi noin tunti. Jonottaisinko todella tunnin pitsaa? Mutta jos se todella on maailman parasta? Voisinko jättää sen kokematta, kun kuitenkin olin Napoliin asti tullut. Napolilainen pitsaan on Unescon maailmanperintölistallakin. Toisaalta mitä muuta tai ainakaan parempaa tekemistä minulla olisi?
Vastapäisellä ja viereisellä baarilla on loistosijainti. Onhan jonottaminen viiniä tai drinksua imien paljon hauskempaa. Italialaiset kun ymmärtävät, että take away -juoma on ihan fine. Katsoin jo, että naapurikiskan spritz-listalla on kahdeksan makua. Kyllähän minä nyt tunnin viihtyisin. Aloitin limoncello spritzillä.
Mutta jo puolen tunnin päästä kuului ämyristä ”Annika, uno”. Oli minun vuoroni päästä pitsataivaaseen. En ollut ehtinyt nauttia edes kuin yhden jonotusjuoman. Ovella mitattiin kuume.
Sisällä oli hetken härdellin tuntua, kun samaan aikaan sisään kutsutut ohjattiin pöytiin. Sitten rauhoittui. Taustalla soi huomaamaton loungemusiikki.
Lista on parisivuinen. Miten näistä voisi valita? Päätin ottaa satunnaisesti ensimmäisen, josta tulisi tämä se on -olo. Päädyin Rodolfoon (prosciutto crudoa Emilia Romagnasta, tuoreita tomaatteja, mozzarellaa Pugliasta, rukolaa ja extra neitsyt oliiviöljyä).
Palvelu on samanlaista kuin Napolissa muuallakin: ei tarjoilija suorastaan murise tai ole töykeä, mutta ei voi ystävälliseksikään sanoa. Hän lähtee kävelemään, kun tilauksen teko on vielä kesken. Siinä sitten huutelee perään, että ottaisin minä viiniäkin. Tarkkailin tilannetta ympärilläni. Teki saman kaikille, myös italiaa puhuville.
Ravintola toimii kuin rasvattu ja huollettu kone. Juomat tulivat hetkessä, pitsa toisessa. Koska sisäänpyrkijät ovat tuottoisampia sisällä kuin ulkona, on hyvä saada porukka kiertoon. Silti kukaan ei hoputtaa tai ole kärsimätön. Ruoasta saa nauttia rauhassa.
Entä pitsa? Oliko se maailman parasta? En voi kieltää. Luulin kerran Dominikaanisessa tasavallassa, että hummeripitsa oli parasta ikinä, mutta toisella kerralla se maistui lähinnä rasvalta. Rodolfo oli taivaallista, mutta ehkä joskus jossain jokin on parempaa. En tiedä. En esimerkiksi kokeillut Eat, pray, love -leffasta tunnettua pitseriaa, mutta se tarjoaa vain margaritaa juustolla tai ilman. Ehkä yksi jonotus riittää.
Olin muuten jonoon asettuessani varautunut kalliiseen lounaaseen. Meni varautuminen hukkaan: pitsa, viini (reilu), limu ja copperto (kattausmaksu) olivat 15 euroa.
Gino e Toto Sorbillolla on toinen toimipaikka Lungomaressa, rannan kävelykadulla. Siellä jonottaminen ei ole lainkaan näin järjestäytynyttä. Hoville mennään ilmoittautumaan, hän ottaa sisään sitä mukaa kuin huvittaa. Kun käy hetken päästä kysymässä, mikä tilanne on, viittoillaan sisään. Illalla auringonlaskun aikaan mennessä ei tarvinnut kauaa jonotella. Myöhemmin jono piteni. Jostain syystä täällä hinnat olivat 25 prosenttia kalliimmat.
Että taisi pitsa sittenkin olla niin hyvää, kun menin toistekin.
8 comments
Kyseisessä pizzeriassa en ole käynyt, mutta paras maistamani pitsa on napolilaistyylinen margherita, jonka söin Roomassa. Oliiviöljyssä ei oltu säästelty.
Tuntuu tosiaan, että napolilaisissa ei rasvassa säästellä. Ostin yhden take away -pitsan, ja siitä valui iloisesti pahvikotelon läpi öljyä, kun kannoin majapaikkaan. Vaikka kuinka kehutaan kaikkein simppeleintä margaritaa, en jotenkin vaan pysty uskomaan, että se voisi olla niin hyvä – vaikka ihan varmasti voi olla.
Oi, Napoli! Kai saadaan lukea sieltä lisääkin?
Minun Napolini oli kuuma kuin pätsi, ahtaat kujat varjoisia kuin laulussa ja mekkala joka paikassa hirmuinen. Kun palloa potkiva poikaporukka tuli juttusille, niin ajattelin, että nyt lähtee lompakko ja kännykkä, mutta eipä lähtenyt. Missään päin maailmaa en ole metroasemalla joutunut miettimään, mikä linja sieltä kulkee, minne se menee ja mille laiturille pitää mennä. Ei mitään opasteita missään!
Napolilaisiin pizzoihin liittyy hauska muisto, tuloiltana istuskelin jossain sattumalta vastaantullessa pizzeriassa, odottelin pizzaani ja vähän salakuuntelin naapuripöytään osuneiden parikymppisten suomalaiskundien keskustelua. Totesivat syödessään, ettei kukaan tee yhtä hyvää pizzaa kuin ”suomalainen karvakäsi”. Kun sain oman, aika mitättömän lättyni eteeni, totesin hiljaa itsekseni, että oikeassa olivat. Jos Napoli kutsuu uudestaan, niin testaan ehdottomasti Gino e Toto Sorbillon. Jospa käsitykseni päivittyvät!
Kyllä Napolista tulee lisääkin. Halusin kuitenkin aloittaa pitsasta. Sinulla on kyllä käynyt huono tuuri, jos sait Napolissa muuta kuin huippuhyvää pitsaa. Myönnän syöneeni neljästi, ja kolme oli superhyviä, yksi vähän laimea. Ei kyllä voinut näitä verrata kotimaisiin pitserioihin ollenkaan.
Tulin itse vain rautatieasemalta omille kulmille metrolla. Opasteet vaikuttivat ihan tavallisilta. Ehkä sinun käynnistäsi on jo aikaa? Mutta kyllä vain: lämmintä oli, kujat lähes ilman päivänvaloa ja äänimaailma vertaansa vailla.
Jep, ei pitäisi pysähtyä nälkäisenä ja juuri kaupunkiin tulleena ekaan vastaantulevaan paikkaan.
Nyt kun luen uudestaan tuon aiemman kommenttini, niin onpas siinä negatiivinen sävy. Tykkäsin Napolista kyllä kovasti, se ei nyt ehkä tuosta välity. Napolissa ymmärsi myös käytännössä sen, miten erilaisia etelä ja pohjoinen tuossa maassa ovat.
Hyvä, jos metroon on saatu opasteet! Matkastani on jo 11 vuotta, että onhan siinä ollut aikaa asentaa…
On muuten niin totta tuo Etelä- ja Pohjois-Italian ero. Itse taisin huomata sen ensimmäisen kerran Sisiliassa. Mutta jos vertaa vaikka Milanoa ja Napolia, on Napoli ehdottomasti minun juttuni.
Napoliin pätee sama kuin niin kovin moneen muuhunkin paikkaan – katso, mitä (ja missä) paikalliset syövät. Napolilainen pizza todella ON maailman parasta, mutta voidakseen edes yrittää ymmärtää sen syvintä luonnetta ja hyvyyttä, kannattaa maistaa Margheritaa ja Marinaraa. Silloin ymmärtää, miten yksinkertaisimmat asiat ovat niitä parhaita. Ja miksi juuri napolilainen pizza on saanut paikan UNESCON maailmanperintölistalla. Julkkispizzaiolo Gino Sorbillolle toki kiitokset siitä, että hän on saanut niin italialaisturistit, -luokkaretkiryhmät kuin vanavedessä myös kansainväliset turistimassat, suuntaamaan kulkunsa kohti Napolia ja hänen pizzojaan, mutta paikalliset eivät hänen tuotettaan jonottamisen tai hintansa arvoisena pidä.
Vuosien ajan, pitkiä jaksoja Napolissa viettäneenä (ja kymmeniä, kymmeniä pizzerioita napolilaisten ystävieni kanssa kolunneena 😉 ), jaksan yhä vain lumoutua napolilaisesta pizzasta.
Toivottavasti vielä palaat Napoliin ja ’uskaltaudut’ pääkatujen ulkopuolelle (Pizzeria N’Tretella, Prigiobbo, Da Concettina ai Tre Santi, Teresa Iorio, La Notizia, 50 Kaló, Starita, Da Attilio…) – takaan, että se palkitsee! <3
Tuo on kyllä niin totta, että paikallisten vanavedessä pitäisi ruokapaikat valita. Uskon tavallaan kyllä myös tuon, että yksinkertaisimmista varsinkin pystyy havaitsemaan laadun helpommin kuin runsaammista. Jos ikinä menen takaisin, lupaan testata joain näistä paikoista. Aivan jumalattoman hyvän buffalinan ostin jostain pikkupaikasta. Vain tuoretta tomaattia, mozzarellaa ja ilmeisesti paljon öljyä.