Istanbulissa aurinko laskee näin loppusyksystä aikaisin, jo viiden tienoilla. Pimeys tulee samalla nopeasti. Niinpä myöhäisen lounaan jälkeen voi huomata valojen jo alkavan syttyä. Keskiviikkoisen kaupungin vanhan puolen koluamisen päätin lounaaseen Yeni-moskeijan viereen Bosporin rantaan, Galata-sillan kupeeseen. Olin nähnyt paljon kuvia ja lukenut kalastajista, joita sillalla on runsain määrin joka päivä. Jännä juttu, että noin vilkkaalla paikalla on niin paljon kalaa, että sillalle kannattaa päivästä toiseen tulla. Siinä pimeässä kävellessäni, sateen jo rauhoituttua, oli todettava, että ainakin komeissa maisemissa kalaa yritettiin narrata.
Seuraavana päivänä kävi sama juttu: söin lounasta niin myöhään, että idea Galatan torniin kapuamisesta (hissillä, hintaan 6,50 euroa) tuli vasta hämärässä ja toteutukseen asti ehdin vasta, kun aurinko oli laskenut. Jalustallahan siellä olisi pitänyt kuvata, kuten pro-tyypit tekivät. Ei jalustaa, epätarkemmat kuvat, mutta voi näistä arvailla, millaiset näkymät tornista ovat. Ajattelin mennä uudelleen valoisassa, mutta en ehtinyt. Liikaa ohjelmaa, liian vähän aikaa.
Pysähdyin ylös kahvilaan hetkeksi töiden pariin. Saatoin kerrankin ajatella, että minulla on maisemakonttori. Vähiin jäi tämä fiilistely, koska kahvilasta heitettiin ulos jo kuudelta. En saanut tornin omia nettisivuja auki, joten en tiedä, mitkä ovat aikataulut maisemien katsomiseen. Selkeällä säällä ehkä kannattaa mennä vielä valoisaan aikaan ja katsoa, miten aurinko laskee ja kuulemma värjää maiseman kultaiseksi. Paksun pilviverhon vuoksi jäin tällaisesta paitsi.
Kerronpa vielä yhden tyhmän jutun. En uskonut tornissa veskiä olevankaan, mutta oikein siisti oli, paperia ja kaikkea. Mutta istuin oli halki, ja siihen juutuin kiinni. Rengas takertui halkeamasta kiinni kankkuun kuin terävät hampaat. Oli unohdettava mielikuvitusleikit prinsessasta tornissa ja vain revittävä itseni siitä irti. Että on sitten muisto Istanbulista myös takalistossa, komea sininen mustelma.
