Kiinnostukseni Belfastia kohtaan oli täysin peräisin Robert McLiam Wilsonin romaanista Eureka Street, Belfast (1986, suom. Markku Päkkilä). Luin sen joitain vuosia sitten, ja sen maailma vei mukanaan. Halusin nähdä omin silmin, huomaako ulkopuolinen kaupungin kahtiajakautumista, protestanttien ja katolisten pitkäaikaista vihanpitoa:
Taiasta ja kimalluksesta huolimatta merkit ovat selvät. Liput, seinäkirjoitukset ja jalkakäytävien kukkakimput puhuvat selvää kieltään. Tämä on kaupunki jossa ihmiset ovat valmiita tappamaan ja kuolemaan muutaman erivärisen kankaanpalan takia, ne ovat kahden eri kansan tunnuksia. Neljänsadan ja kahdeksansadan vuoden takaiset uskonnolliset ja kansalliset ominaispiirteet erottavat ihmiset toisistaan. Tuo järjetön ristiriita myrkyttää asukkaiden veren. Kysymys ei ole vallankumouksesta vaan väkivallan loppumattomasta kierteestä.
Romaanissaan McLiam Wilson kuvaa Belfastia toisaalta täyttömaaksi, joka vain jäi pinnalle:
Ei ole vaikea nähdä että Belfast on kirjaimellisesti täyttömaata. Kaupungin keskusta on rakennettu maakaistaleelle, jota ei ollut olemassakaan vielä kaksisataa vuotta sitten. Sitten mereen alettiin kaataa maata ja maan päälle rakennettiin Belfast. Vetiselle uudismaalle. Kaupunki on yhtä valtavaa hiekkarantaa, pelkkä penkere. Kaupunkilaiset kertovat, että Belfast kohosi merestä kuin jokin jumala, mutta todellisuudessa se kumottiin mereen ja se jäi pinnalle.
Toisaalta se on upea. McLiam Wilson rinnastaa sitä tarunhohtoisiin kaupunkeihin:
Belfast on kuin Rooma, johon on lisätty ylimääräisiä kukkuloita. Belfast on merestä kohonnut Atlantis. Ja seisoipa missä tahansa, katsoipa kaupunkia mistä tahansa, kadut kimaltelevat kuin jalokivet, kuin tähtien ryöppy.
Joidenkin tietojen mukaan kaupungissa on 279 000 asukasta, 130 000 miestä ja 149 000 naista vaivaisen 11 489 hehtaarin alueella. Toisten tietojen mukaan kaupungissa on puoli miljoonaa sielua, sillä esikaupungitkin ovat osa Belfastia. Kaksi tuomiokirkkoa, muutama satamalaituri, pääsatama, paljon kukkuloita ja vuoria. Meren pintaa hipova maakaistaleelle rakennettu kaupunki.
Tämän kaupungin halusin nähdä.
Romaani on kirjoitettu melkein 30 vuotta sitten, ja sotatoimetkin jääneet menneisyyteen. (Viimeisin rauha näyttää pitävän.) Kaupunki on muuttunut valtavasti. Se on vaurastunut ja siistiytynyt. Mutta näin suomalaisen matkailijan kannalta en voi kuin kehua: tämä on ehdottomasti kiinnostava kaupunkilomakohde. Täällä on kaikkea ostos-, kulttuuri-, historia-, ruoka- ja bilematkailijalle. Ilmeisesti kaupungin ulkopuoli tarjoaa vaikka mitä myös aktiivilomailijalle. Meidän kaltaisellemme mitä vain, kunhan kävelemme kaiken päivää -matkailijalle tämä on ihan loistava.
Lentokentältä pääsee bussilla keskustaan (10,50£ meno-paluu). Matka on ehkä 30 kilometriä, ja suurimman osan haisee rehellinen lehmän kakka. Lentokentän ja keskustan välissä on siis maaseutua ja maaseutuidylliäkin. Keskustan linja-autoasemalla taksille ei kelvannut kortti, joten punnattomana jouduin kävelemään puoli korttelia automaatille. Siinä, heti kulman takana, näkyi muutama vanha, todella perinteinen pubi, jotka jotenkin tekivät minuun vaikutuksen. Ne ovat niin englantilaisia. Varsinkin Crown Liquor Saloonin mosaiikkijulkisivu 1800-luvulta on vaikuttava.
Samoilla kulmilla on oopperatalo, jonka ohjelmistosta mieluusti olisin mennyt nauttimaan. Aika kevyttä näytti loppukesän ja alkusyksyn tarjonta olevan. Dirty Dancingin esitykset alkavat juuri, kun lähdemme kaupungista, syyskuun alussa olisi Schrek. City Hallin kulmat ovat hyviä hääbongareille (Mahtaako muilla olla samanlaista kiinnostusta seurata toisten häitä?) ja nurmikko päivää paistatteleville. Täällä ovat nyt kesän ehkä ainoat hellepäivät. Maailman valkoisin ja pisamaisin kansa on muuten punaista näinä päivinä.
Titanic on täällä valtava juttu. Se on rakennettu Belfastissa, sen sisaralus seisoo satamassa, ja telakalle ja sen ympäristöön on rakennettu kokonainen Titanic-maailma, mm. toistasataa miljoonaa maksanut Titanic-keskus (Titanic Belfast), koko Pohjois-Irlannin suosituin turistinähtävyys. Kiersimme alueen menemättä sisälle kuin yhteen kahvilaan. Valokuviakaan minulla ei oikein ole, koska en saanut otettua niitä tasapainosyistä: olimme kierroksella Segwayllä. City Hallia vastapäätä olevasta turistikeskuksesta saa varattua yhtä ja toista retkeä, ja siellä näin Segway-kierroksen mainoksen. Taas sain yhden tätä haluan kokeilla -jutun tehtyä. Oli muuten mielettömän hauskaa! Tiedän, Segwayt ovat turhakkeita, mutta onhan monenlainen muukin turhuus mukavaa. Reilun 1,5 tunnin kierrokseen (30£) kuului tärkeimpien kohteiden luo ajelu, oppaan kertomukset niistä, 20 minuutin kahvilatauko ja ehkä puolisen tuntia vapaata ajelua (tosin rajoitetulla alueella). Kilpa-ajon voitin. Ilmeisesti kevyempi kulkee kovempaa. Ihanan lapsellista!
Yliopiston kulmat ovat niin perienglantilaisen näköisiä kuin olla voivat punaisine tiilitaloineen. Botanic Avenuella on suosittu drinkkibaari (Madisons) jossa pitkälle iltaan kaikki drinkit maksavat kolme puntaa (huom! gintonic ei ole drinkki). Samanlaisia coctail happy hour -mainoksia näkyi olevan ympäri kaupunkia. Avenue päättyy Botanic Gardensiin, jossa on mm. ruusutarha, upea 1800-luvun puolivälissä rakennettu Palm House ja Kelvinin patsas. Ehkä palaamme vielä samoille kulmille Ulster Museumiin, jota pidetään Pohjois-Irlannin must see -paikkana myös. Sen vetonaula lienee egyptiläinen muumio, mutta on siellä paljon muutakin. Luultavasti kaatosade edistäisi kiinnostustamme. Ainakin vielä on ollut aivan liian kaunis ilma sisäaktiviteetteihin.
Aina välillä voi piipahtaa myös pubiin. Olutta juomattomalle näyttää monin paikoin olevan coctaileja, mutta myös viiniä ja erilaisia siidereitä, joita juovat myös miehet. Paikallisten lisäksi monesta paikasta näyttää saavan ruotsalaista Kopparbergin limusiideriä (johon valitettavasti sorrun, koska paikalliset ovat aika voimakkaan makuisia). Säät muuttuvat paljon viileämmiksi ja ehkä sateisiksi, joten terassilla istuminen taitaa jäädä vähiin.
Olemme tähän asti syöneet pubien terasseilla. Pubiruoissa on valinnanvaraa; ei ole pelkkää makkaraa tai mahalaukkua, vaan hampurilaisia, keittoja, salaatteja, kalaa, risottoa, pastaa, paikasta vähän riippuen. Ainakaan vielä ei ole tullut pettymyksiä, ja Islannin ja Grönlannin jälkeen on virkistävää, kun kaikki hinnat tuntuvat edullisilta tai vähintään kohtuullisilta. Lounaat ovat olleet kymmenen punnan tienoilla, enemmin alle kuin yli. Ravintoloita näyttää olevan paljon ja kaikenlaisia. Ainakin viikonloppuiltaisin niihin näytetään pukeutuvan vähän paremmin, ei ykkösiin, mutta asiallisessa topissa, farkkusortseissa ja kirkkaanvärisissä kävelysandaaleissa minun ei tehnyt mieleni erottumaan joukosta, vaikka varmaan olisin sisään päässytkin.
Mutta missä ovat kukkulat? Kaupungin ulkopuolella epäilemättä, koska ainakin keskusta on varsin tasaista. Meren läheisyyskään ei kaupungissa oikein näy. Lagan-joki halkoo kaupunkia, mutta ei sekään hallitseva ole. Kirkkoihin emme ole vielä ehtineet, mutta niitä on paljon. Kansan jakaantumisesta pitänee kirjoitella ensi kerralla lisää. Minun ja Robert McLiam Wilsonin Belfast näyttivät ihan erilaisilta.