Koska aamu näytti harmaalta mutta kuitenkin sateettomalta, lähdin Polignano a mareen. Koko paikan olemassaolo oli minulle aivan tuntematon ennen kuin kyselin Instagramissa käyttäjiltä lupaa käyttää kuvia Barista. Pari käyttäjää sanoi, että ehdottomasti kannattaa käytä myös Polignanossa, jos matkustaa Bariin. Kun etsin kuvia ja tietoa, selvisi minullekin, että paikka on niin kaunis, kuin minulle on kerrottu.
Matkalla bussille alkoi sade. (Juna on kuulemma kätevin, ja siltä paluumatkan perusteella vaikuttikin, mutta niiden kulussa oli parin tunnin tauko juuri siihen aikaan, kun halusin mennä.) Polignano vaikutti kuvien perusteella todelliselta kesäkaupungilta, mutta en kääntynyt takaisinkaan, kun kerran olin matkaan lähtenyt. Bussissa (matka alle kolme euroa) olin hetken ainoa matkustaja. Tuli elävästi mieleen taannoinen ajeluni kaksin taukoamatta minulle italiaa puhuvan ja puhelinnumeroa pyytävän herran kanssa. Muitakin tuli onneksi vielä tähän kyytiin, ja kuskikin keskittyi lähinnä kiivaaseen kännykkäpuheluunsa. Muut matkalaiset ovat myös hyvää esimerkkiä, missä jäädä pois ja miten se tehdään.
Vastoin parempaa tietoa jäin pois bussista nähtyäni, että olimme ajaneet tovin kohti centroa. Intuitioni oli oikea: seisoin tien ylitettyäni vanhan kaupungin portilla. Muutaman askelen jälkeen olin samaa mieltä kuin kaikki kaupunkia kehuneet: Polignano a mare on kaunis. Kaupunki on rakentunut meren rannalle, kallioille. Liuskekiveen meri on kaivertanut rotkoja, joihin suurimpiin tehdään veneretkiäkin, mutta tuskin tammikuussa. Ainakaan yhtään venettä en nähnyt liikkeellä.
Pitkin rantaa on parvekkeita, joilta on huikeat näkymät merelle. Tietenkin tämäkin kaupunki olisi toisenlainen lämpimänä, auringonpaisteisena kesäpäivänä, mutta nautin kuljeskelemisesta itsekseni näinkin. Seurasin aaltojen lyömistä kiviin, taistelin välillä sateenvarjon kanssa, kuvittelin minirannan täyteen ihmisiä. Kotona on kuulemma satanut 15 senttiä lunta. Nämä ihmiset täällä eivät luultavasti ole läheskään kaikki koskaan nähneet sitä.
En tiedä, mitä Polignano a maressa voi tehdä. Minä tein samaa kuin aina muuallakin: kuljin ympäriinsä vailla oikeastaan minkäänlaista päämäärää. Pysähdyin ihailemaan kauniita taloja, ihmettelemään luonnon voimia, kun aallot oikein lujaa löivät kallioon. Tiesin junien paluuaikataulut, joten mikä hätä minulla olisi ollut. Osaan kysyvästi kiekaista “stazione?”. Se riittää: löydän kotiin. (Mitä tapahtuu Italiassa, jos sataa, paistaa, tuulee tai ylipäätään on jonkinlainen sää? Junat ovat myöhässä ja lippuautomaatit eivät toimi.)
Koska kahden edellisen päivän lounaat olivat olleet varsinaiset ylensyöntifiestat, en ollut iltaisin enää kaivannut ruokaa. Polignanossa päätin syödä vain kevyen lounaan jossain baarissa. Barin alueen erikoisuus on foccacciapitsa, tai miksikä sitä nyt sanosi. Päättele kuvasta itse. Olin kuullut, että sellaista kannattaa kokeilla. Tilaisuuteni tuli Cafè del Maressa. En ihan vaikuttunut. Palakin oli aika miehekäs. Saa nähdä, miten käy illastamisen tänään. Baarin pitäjä tarjosi myös muita paikallisia erikoisuuksia. Paikallinen juusto ja tomaatti leivällä oli herkullinen yhdistelmä. Mieleni teki toistakin, mutta kertakaikkiaan en pystynyt enempään syömiseen. Kahdeksan euroa oli erinomainen hinta lounaasta. Kaupanpäälisiksi sain napsun ravintoloitsijan omatekoista limoncelloa. Herkkua! Olin Francescolle ensimmäinen tapaamansa suomalainen, kauniskin kuulemma vielä. Jaaha, ja lähdin taas sateeseen.
