Heinäkuisen safarireissun ensimmäinen kosketus luontoon oli Mt. Kenyalla. Lähdimme mukaan järjestetylle sademetsäkävelylle. Ajatus sademetsästä Afrikassa oli minulle ainakin aika vieras. Olin kuvitellut kaikkialla olevan vain kuumaa ja kuivaa, korkeintaan pientä kasvillisuutta ja kuivuutta kestäviä puita. Kummasti käsitykset korjaantuvat, kun menee itse katsomaan.
Hotellin puolesta tarjottiin kumisaappaat. Omia ei siis safarille tarvita. Jos kulkee autossa, kuten me, ja vain silloin tällöin päätyy luontoon, pärjää hyvin kevyillä vaelluskengillä, miksei lenkkareillakin, mutta niissä on usein aika liukkaat pohjat. Sandaaleissa en luontoon kyllä lähtisi. Ajauduinpa taas aiheesta. Ehkä joskus kokoan tarvikelistan. Nyt on siis luonnon vuoro.
Halukkaille annettiin keppi eläinten hätistelyyn, mutta koska olen kuvausfriikki ja suunnilleen juurtunut kiinni kameraani, keppi olisi ollut vain tiellä. Koska mukana oli myös aseistettu kaveri oppaan lisäksi, ajattelin hänen kuitenkin pitävän paremmin huolta turvallisuudestani kuin minä ja keppi. Ase oli kuulemma lähinnä pelottelua, ei tappamista varten. Huh. Kaikkialla muistettiin aina sanoa, että luonto on eläinten koti, ja liikkumalla luonnossa ihminen on eläinten tonteilla. Jätöksiä asukkailta näimme, mutta tällä retkellä emme yhtään eläintä, jollei joitain lintuja lasketa. Matkan tässä aiheessa kaikki leopardia pienempi oli minusta vielä aika boring.
Opas oli ehkä tarpeettomankin runsassanainen, ja 1,5 tunnin kävelyllä liikuttu matka varsin lyhyt. Olisin pitkien lentojen ja autossa istumisen perään toivonut kunnon lenkkiä, mutta on toki ymmärrettävää, että mitä kauemmas hotellilta mennään, sitä villimmässä luonnossa ollaan, eikä sinne sittenkään ole kävellen kovin paljon asiaa. Mukavaa oli, että metsään oli katettu kahvit, teet ja leivonnaiset, lämmikettäkin kahvin joukkoon sai, jos halusi. Ja minä kahviton ja teetön söin vain kakkua, mutta siihenhän olisin keskittynyt joka tapauksessa.
