Torstaina puolilta päivin lähdin vielä vajaaksi tunniksi nauttimaan auringonpaisteesta ja nanosuksien luistosta, kahdelta lentokentälle ja Pariisin kautta Algeriin.
Hotellilla piti olla lentokenttäkuljetus, mutta emme olleet ymmärtäneet tilata sitä etukäteen. Pariisin kone taisi olla illan viimeinen, koska lentokenttä alkoi mennä kiinni, kun vielä pyörimme pitkin parkkipaikkaa yrittäen löytää englannintaitoista auttamaan, miten hotelliin voisi soittaa. Meillä oli vain paikallinen numero, muttei tietoa Algerian suuntanumerosta. Ei selvinnyt. Automaatista onneksi sai käteistä ja taksilta kyydin. Matkaoppaan mukaan taksi saa maksaa korkeintaan kuusi euroa. Tinkiminen alkoi 20:stä ja päätyi tuplasti liian kalliiseen, mutta emme me kentällekään voineet jäädä. 80-luvun autossa pakokaasu haisi, mutta vauhtia piisasi. Kuski varmaan ajatteli, ettemme ehdi myrkyttyä, jos ajetaan tarpeeksi kovaa ja kaikki ikkunat auki. Ei auttanut kuin toivoa parasta, joka sektorilla.
Jos tulet Algeriin, älä majoitu Hiltoniin. Se on keskellä ei mitään, ja palvelu on ynseää. Kaikkialle pitää mennä taksilla. Jotenkin olimme saaneet aivan erilaisen käsityksen sijainnista.
Perjantaiaamu. Kunnon yöunet. Auringonpaiste. Parvekkeella sääennuste: tulee lämmin päivä. Koska on perjantai, kaikki on kiinni. Kuulemma kymmenen minuutin kävelymatkan päässä on ostari, joka kuitenkin on auki. Jo hotellin pihalla tekee mieli riisua takki.
Rakennustyömaiden ja työkonemyymälöiden ohi, liikenneympyrään ja siitä oikealle. Mutta kaikki tuntuvat ajavan ympyrästä ihan eri suuntaan. Miehen vaistolla omani haluaa selvittää, mihin kaikki menevät: kansainväliseen autonäyttelyyn. Päivän suunnitelmat – jos sellaisia ylipäätään oli – muuttuivat. Ostarilta on kuitenkin ensin saatava aamupala, sillä hotellin 18 euron buffet tuntuu turhan kalliilta.
Aamupalasta tuli varsinainen aikuisena saa -keikka. Ensin pullaa, sitten hampurilainen. Sandwich-paikka ei osoittanut avautumisen merkkejä, ja jotain piti saada ennen purilaispaikan aukeamista. Kuinka hyvältä voikaan tuorepuristettu appelsiinimehu maistua, kun hedelmät on voitu poimia kulmilta eikä niitä ole kuljetettu viikkoa Euroopan halki!
Autonäyttelyssä tuntuivat olevan kaikki. Aivan hirvittävästi ihmisiä. Jonkin verran autoja tuntevana ja sitä maailmaa seuraavana olin kyllä hämmästynyt, mitä kaikkea onkaan olemassa. Mikä määrä onkaan erilaisia kopioita saksalaisautoista ja merkkejä, joita Eurooppaan ei edes saa turvallisuusmääräysten vuoksi tuoda. Suurimmat tungokset olivat BMW:n, Hyundain ja Volkkarin osastoilla. Suosikkini oli violettiin takkiin ja huiviin pukeutunut rouva, joka halusi tulla kuvatuksi aivan väreihinsä sopivan pikkuauton kanssa. Tässä parivaljakossa oli tyyliä! Pitihän minunkin käydä koeistumassa muutama ihanuus…
Autonäyttelyn portilla meille tarjottiin taksia. Pääsimme sopuun hinnasta ja vasta autolla huomasimme, ettei taksi ainakaan virallinen ollut. Taksin hankkiminen on muuten varsinaista taidetta täälläkin. Mieluummin seisovat tolpalla ajamatta kuin tinkivät ylihintaisista kyydeistä. Kun jonkun kanssa pääsee sopuun, hän saattaa kuitenkin laittaa mittarin päälle – ja perillä voi jokainen huomata, että sopimushinta oli kaksinkertainen käypään hintaan verrattuna. Taas turistia viedään. Julkisesta liikenteestä emme saaneet vielä tolkkua. Lyhyt metrolinja on, ja jossain kaukana vilahti ratikka, mutta kummankaan reiteistä ei ole mitään käsitystä.
Keskustassa saatoin kulkea taas suu auki ihan vain hämmästyksestä. Algerissa on jotain hyvin eteläranskalaista, mutta rähjäisempänä versiona. Moskeijat puolestaan tuovat oman itämaisen leimansa. Mistään ei oikein voi sanoa, että olisimme Afrikassa. Katukuva on omalla tavallaan kyllä kaunis.
Koska emme oikein tienneet, minne mennä, lähdimme seuraamaan, mihin muut ovat menossa. Huomasimme miesten vaeltavan määrätietoisesti yhteen suuntaan, kaikilla rukousmatto kainalossa. Pian olimme yhdellä, ei mitenkään muista eroavalla, kapealla kadulla, jolla istui miehiä. Paljon miehiä. Osa istui kasvot tulosuuntaamme, osa toisin päin. Kaiuttimista kuului sanaa. Uudet tulijat ottivat paikkansa muiden joukosta. Toiset keskustelivat hiljaa keskenään, toiset kuuntelivat sanaa. Miehiä istui portailla, kynnyksillä, seinustoilla. Varovasti, tuijottamatta kävelimme kadun päähän ja käännyimme pois. Kaiuttimista sanakin vähitellen vaimeni. En kehdannut ottaa kuvia, vaikka ehkä olisin kysymällä voinut saada luvankin. Tilanne oli kaikessa erilaisuudessaan vaikuttava. Pian tajusin, että monien korttelien matkalla en ollut nähnyt yhtään naista.
Keskustassa tosiaan melkein kaikki paikat olivat kiinni. Avoinna olevia kahviloita oli satunnaisia. Ruokaa ei saa ennen rukouksen päättymistä mutta juomaa kyllä. Ilmeisesti perjantain päivärukous on tärkeä ja kestää kauan. Löysimme sattumalta ihastuttavan Milk barin, kuin paluun 50-luvun Ranskaan, vaikken tiedäkään, millaista siellä oli. Ohi ajoi useita nuorten miesten kansoittamia autoja liput liehuen, poppi raikuen.
Jalkapallopäivä. Tärkeä paikallisottelu kuulemma tulossa. Aloimme jo suunnitella peliin menemistä, mutta oli kaksi ongelmaa: akuutti kassakriisi, enhän ottanut kentältä kuin muutamalla kympillä dinaareja, ja lippujen saatavuus. Kun selvisi, että lippuja luultavasti ei ole ja että molempien joukkueiden kannattajat ovat tunnetusti aggressiivisia, unohdimme jalkapallon ja jatkoimme kävelyä.
Alger on kasvanut rinteeseen. Katuja kulkee vaaka- ja pystysuunnassa, jalankulkijan kuntoa kysyviä jyrkkiä portaita on paljon. Ranta on enimmäkseen satamaa tai rakentamatonta joutomaata. Rukouksen päätyttyä kadutkin alkoivat täyttyä, jotkin harvat kioskit ja ravintolat avasivat oviaan. Emme tehneet mitään erityistä, kävelimme vain, pysähdyimme välillä limulle tai kahville (alkoholiahan täältä ei saa kuin hotelleilta), söimme kalaa, kanaa ja cuscusia kansankuppilassa.
Istun nyt hotellin aulassa kuuntelemassa pianomusiikkia. Aulassa näkyy myös häävieraita. Vähän kävimme vakoilemassa juhlatilan suunnallakin. Miehet istuivat ringissä ulkopuolella, kun upeasti laittautuneet ja kimaltaviin pukeutuneet naiset jorasivat keskenään sisäpuolella. Sen verran hitaanlaiselta tuntuu verkko täällä, että säästelen nyt kuvien määrässä. Kotoa sitten lisää. Kahdeksan tunnin kävelykin alkaa jo uuvuttaa pientä matkalaista.
