David Gareja on tuhat vuotta vanha luostari jyrkällä rinteellä, osin kallioon louhittuna, aivan Azerbaidzanin ja Georgian rajalla. Se oli yksi mieleenpainuvimmista kulttuurikohteista koko Kaukasuksen kierroksella.
En tiedä, mitä olimme ajatelleet David Garejassa olevan, mutta ainakaan emme olleet varustautuneet oikeastaan mitenkään. Oletin, että alue on suurehko ja käveltävää on paljon, joten vaelluskengät oli jalassa. Lisäksi ymmärsin pukeutua kunnioittavasti olkapäät ja polvet peittäen, koska tiesin paikan olevan Georgian pyhimpiä. Mutta suunnitelma petti tankkauspuolella: ei vettä, ei eväitä, ei juurikaan lounasta syötynä. Lämpötila 30 asteen tienoilla, kallioon hakatut luostarin osat eivät vuoren juuressa vaan rinteellä, ja käynti kapeaa polkua riittävän jyrkästi. Jano ja nälkä kyllä unohtuivat hetkeksi paikan vaikuttavuudesta!
Ensin siis noustiin rinnettä. Läähätyksen välissä saattoi ihailla uusimpia luostarin osia, jotka ovat vuoren juurella.
Kuten sanoin, emme tienneet tarkalleen, tai oikeastaan lainkaan, mitä kaikkea koko paikassa pitäisi olla. Kiivettyäni rinteen ylös olin oikeasti uuvuksissa ja miehelle jopa vähän kiukkuinen, että miksi ihmeessä me tänne tulimme, onko tämä nyt todella näkemisen arvoinen ja muuta järjetöntä jupinaa, olinhan itse sanonut Lonely Planetia luettuani, että David Garejaan pitäisi päästä. Ei matka todellakaan ollut paha, mutta kuumassa, nälkäisenä, janoisena… Selittelyn makua, mutta joka tapauksessa en ollut erityisen hyvällä tuulella. Eikä ärtymystäni helpottanut, että huipulla ei ollut kuin tämä rakennus, eikä siihenkään päässyt sisälle:
Maisemat olivat ylhäältä kyllä huikeat.
Korkeinta kohtaa seuraten kulki polku, jota pitkin ihmiset näyttivät kävelevän. Mitään rakennuksia siellä ei kuitenkaan näkynyt, ja mutisin taas, että mitä ihmettä me sinne, jollei siellä mitään kerta ole. Suorinta tietä alas vain ja jonnekin syömään ja jäkä jäkä. Jos nyt vaikka ne rakennukset rinteen alaosasta vielä ja sitten pois. En saanut tahtoani läpi. Onneksi.
Mies siis sai vastentahtoisen rouvansa jatkamaan hikistä vaellusta pitkin vuoren huippua. Polku kulki vuoroin Azerbaidzanin, vuoroin Georgian puolella. Raja oli merkitty maahan. Lyhyen kävelymatkan jälkeen olin kuitenkin jo sitä mieltä, että mitä minä sanoin, ehdottomastihan piti vielä kulkea täällä ylhäällä…
Vanha luostari ei todellakaan ollut mitään, mikä näkyi vuorelta alas tai mitä osasin edes olettaa. Luostari muodostui kallioon hakatuista luolista (jotka suurilta osin tuhoutuneet, koska aluetta on käytetty aivan muihin tarkoituksiin vuosisatojen varrella).
Ennen laskeutumisen aloittamista törmäsimme joukkoon rajaa valvovia sotilaita. En huomannut katsoa, kumman maan etuja olivat puolustamassa. Uskaltauduimme kuitenkin kysymään neuvoa, miten yksinkertaisimmin pääsee alas, koska polkuja näytti olevan useita. Ehkä suorin reitti ei ehkä näinkään löytynyt… Joidenkin mutkien jälkeen olimme alueella, jossa edelleen on käynnissä olevaa luostaritoimintaa. Harmittavan harvoihin paikkoihin pääsi sisälle tutustumaan, mutta tällaisenaankin kokemus oli todella hieno.
2 comments
Kivan erilaisen näköiset maisemat ja tunnelma kuin toisesta maailmasta.
Vuoristot tosiaan erilaisia, kuin vaikka Alpeilla. Karun kauniita molemmat.