Keskiviikon retkikohteeni oli Chiavari, rantakaupunki kymmenisen kilometriä Rapallosta länteen. Olen miettinyt, koska alan kyllästyä näihin kaikkiin pikkukaupunkeihin, mutta ainakin vielä jokainen on tuntunut erilaiselta ja omaleimaiselta, vaikka sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan pitkin Tiguillion lahtea. Lonely Planet ei mainitse koko kaupunkia, vaikka siellä on Eyevitness Travelin mukaan melkein 30000 asukasta ja turismi suurimpia (ellei suurin) elinkeinoja. Pienemmältä Chievari minusta kyllä tuntui. Neljässä tunnissa olin kävellyt keskustan ja rannan oletettavasti aika kattavasti ja aloin jo päätyä huoltoasemien ja autokorjaamoiden tienoille, mikä on usein merkki keskusta-alueen päättymisestä. Ilman karttaa kyllä liikuin, joten ihan mahdollista on, että jotain jäi näkemättäkin.
Chiavari vaikutti aidommalta kuin vaikkapa kotikyläni Rapallo, jonka katukuvassa ja varsinkin palveluissa turismin vaikutus näkyy selvästi. Esimerkiksi muutakin kuin panineja tarjoavaa lounaspaikkaa oli vaikea löytää. Suurin osa ravintoloista oli päivällä kiinni – ja tällä kertaa olin nälkäinen varmasti oikeaan, italialaiseen lounasaikaan. Mutta kuten sanotaan, yksikin ravintola riittää, enhän voi monessa syödä samaan aikaan, ja aivan verraton paikka löytyikin. Mereneläviä tarjoava Marinaro näytti ulospäin verrattain vaatimattomalta, ja harmaaponinhäntäinen mies touhusi terassilla, kun kysyin, onko paikka auki, sillä asiakkaita ei näkynyt. Kyllä vain oli, ja jokusen spagetti alle vongolen (simpukkapastan) kokemuksella voin sanoa saaneeni tähän mennessä ehdottomasti maukkainta. Kun lähdin, olin evästettynä huolenpidolla: neuvoilla siitä, ettei kannata laajalti kertoa olevani yksin reissussa, koska maailma on muuttunut hänen nuoruudestaan, ja nyytillisellä leipää. Se oli lämmin kohtaaminen. Kaksi sukupolvea, kaksi kulttuuria ja luultavasti molemmilla parempi mieli kuin ennen astumistani ravintolaan. Iltapalaa syödessäni hymyilytti.
Chiavarin ranta, kuten kaikki muutkin tähän asti näkemäni Ligurian rannat, on kivinen. Varsinaisia hiekkarantoja en ole nähnyt. Ravintolan mies sanoi, että vesi kuitenkin olisi puhtaampaa kuin esimerkiksi Rapallossa. Hetkeksi istuin rantakivelle lukemaan, mutta ilman asianmukaisia rantavarusteita oli parempi pian jatkaa matkaa. Kuuma.
Olen ollut kuukauden reissussa ilman yhtään löhörantapäivää. Kattoterassilla olen ollut kaksi kertaa ehkä tunnin. Chiavarista palatessani aloin haaveilla yhdestä yöstä kivassa hotellissa, jossa olisi uima-allas. Paino on nyt sanalla kiva, koska Rapallon asunnon vastapainoksi todella kaipaisin hetkellisesti jotain oikeasti tasokasta. Kysyin jo puolisolta, tykkäisikö hän pahaa, jos käyttäisin Hotels.comin palkintoyön (noin sata euroa) itsekkäisiin tarkoitusperiini. Kannusti toteutukseen. Ligurian hintataso näytti kuitenkin sen verran kalliilta, etten sittenkään raaskinut laittaa toista mokomaa omaa rahaa lisäksi yhden ihmisen yhtä yötä varten. Ehkä maksan sen sijaan 18 euroa ja menen kokeilemaan jotakin Rapallon lukuisista uimalaitoksista tai säästän senkin rahan ja yritän mahtua Castellon kupeeseen ehkä maailman pienimmälle yleiselle rannalle.
Eiliset mietteeni rantapäivästä vaihtuivat sittenkin taas aamupäivällä junaan ja uusiin kyliin. Huono ratkaisu. Sestri Levante ja Lavagna olivat kuin Italian Keravat: varmasti ihan kivat asukkailleen, mutta ulkopuolisille niillä ei oikein ole tarjottavaa. Yritin antaa Sestri Levantelle mahdollisuuden. Kiertelin sitä aikani, söin lounaan (parasta siinä kaupungissa), seurasin turisteja kiloihin katsomatta pyllyrakoon kirratuissa bikineissä ravintoloiden nurkilla (enkä väitä, että näyttäisi hyvältä tai olisi ruokahalua nostattavaa, vaikka kantaja olis hoikkakin) ja lähdin pois. 1980-90-lukujen etelänmatkakohteet (luultavasti tiedät, mitä tarkoitan) olivat tällaisia. Kuin olisin ollut “etelässä”.
Olisin halunnut ottaa Sestri Levantesta bussin Varese Ligureen, kaupunkiin pois rannikolta, mutta niitä näytti kulkevan vain kolme päivässä. Kello 12.40:n autolla olisin voinut mennä, mutta koska seuraava olisi ollut vasta muistaakseni kuuden tienoilla, epäilin paluunkin olevan mahdollinen vasta iltasella. Jos kylä ei olisikaan kiinnostava, en tahtonut sen vangiksi tuntikausiksi. Koska minulla on ensi viikon käytettävissä auto, saatan pistäytyä silloin.
Rapalloon palaaminenkaan ei tuntunut oikealta, joten ajelin vain pysäkin välin Lavagnaan. Sille en antanut edes mahdollisuutta. Näin asemalla kartan, jonka perusteella keskusta on noin kymmenen korttelia aseman nurkilla, ja kyllä, Kerava-vaikutelma vain lisääntyi. Menin rantaan. Otin neuvoa-antavan proseccon muovituolibaarissa, joita tavallisesti välttelen, jos vain muita on tarjolla (ei ollut), koska valkoiset muovituolit ovat minusta asiakkaiden aliarvioimista (tiedän, etten ole tämän omituisen päähänpinttymän ainoa kantaja), ja päädyin sen jälkeen vähäksi aikaa rantaan lukemaan. Jälleen kerran vierivieressä olevia maksullisia rantatuoleja ja ilmainen miniranta, puoliksi yläpuolella menevän tien alla. Pari lukua Proulxin Laivauutisia ja Lavagna sai jäädä. Olin löytänyt voittajani: kaksi kaupunkia, jotka eivät herättäneet lainkaan positiivisia tunteita.
