Chiang Mai, 2. päivä – pyhää, modernia ja eläimellistä

Olen alkanut kyseenalaistaa vahvasti itseäni, tai siis sitä, miten järjestin matkani. Olisi pitänyt jättää tilaa sattumille ja suunnan muutoksille enemmän. Oikeastaan Sirarun resortiin asti kaikki meni loistavasti, miksei Chiang Maihinkin, mutta sitten oli kiintiöni julkisia kulkuvälineitä niin täynnä, että aloin tehdä muutoksia. Jätän käyttämättä yhden lentolipun, ajan vähemmän bussilla, menen Bangkokiin, vaikken ollut suunnitellut niin tekeväni. Nyt tässä yhtälössä on vielä yksi hotelliyö, jota en haluaisi käyttää, mutta ehkä en halua heittää enempää rahaa hukkaan. Yritin saada (lentokenttä)hotellilta toisen yön samaan hintaan kuin jo varaamani, mutta eivät suostuneet. Uudella hinnalla saa hyvän keskustasta, ja kun laittaa parikymppiä enemmän, saa loistavan. Taidan päätyä keskustavaihtoehtoon ja kärsiä tappiot.

Hoidin käytännön asiat kuntoon, jotta pystyin taas relaamaan ja vain nauttimaan lomasta. Hotellin retkitiskin nainen hommasi bussilipun Sukhothaihin (2,50 €:n palvelumaksu varsin kohtuullinen), kirjoitti lapun tuk tuk -kuskia varten ja hymyili päälle. Neuvoi myös parhaan tavan (ja kirjoitti määränpääni paperille thaiksi) päästä Suthep-temppelille, joka on erittäin pyhä ja 1600 metrissä samannimisellä vuorella: lavataksilla eläintarhalle ja siitä toisella ylös. Ensimmäinen kuski, jolle rouvan kirjoittamaa lappua näytin, ehdotti yhteistä retkeä 500 bahtilla, veisi, odottaisi ja toisi pois. Ei tullut kauppoja. Yhteiskuljetuksilla hintaa tuli reilusti alle puolet. Mutta miten minusta tuntui taas, että olisin voinut vaikka vähän yrittää tinkiä ja maksaa yksityiskyydistä. Lavataksien kulku on nimittäin enimmäkseen odottelua, jollei satu saamaan sopivaa lennosta, mutta ainakaan vuorelle se ei ollut mahdollista. Vuorelle ja sieltä pois eivät liiku, ennen kuin kyydissä on kymmenen matkustajaa. Tiukkaamalla odottelusta lähti ylös seitsemällä, mutta alas ei edes yhdeksällä, vaikka kävin kohtuuttoman odottelun jälkeen kyselemässä. Niin paljon kuin tästä maasta pidänkin, tämä odottelukulttuuri ottaa päähän. Rehellisesti.

Temppeli oli kaunis, ehdottomasti vierailemisen arvoinen. Alkoi sataa. Portaat ylös olivat kosteassa sumussa, ja vaikka oli ankean harmaata, kullan kimallus ylhäällä vuorella melkein häikäisi silmiä. Oli mielenkiintoista seurata kansalaisten keskusteluja munkkien kanssa, vaikken niistä tietenkään mitään ymmärtänyt. Myös monet länsimaalaiset sytyttivät kynttilöitä ja polvistuivat pyhielle patsaille. Turisteille on 30 bahtin (reilusti alle euron) pääsymaksu, ja teinipoika vahti tiukasti asiallista pukeutumista: paljaat polvet tai olkapäät johti heti komentoon hakea säädyllistä loimea päälle. Entä sateella liukkaat lattiat? Sain osani niistä. Seisoin paikallani ja yhtäkkiä makasin samoilla sijoillani. Valkoisissa housuissa, luonnollisesti. 

Koska nousin alunperin temppelille vievään lavataksiin eläintarhan kohdalta, päätin jäädä siinä myös pois ja poiketa katsomassa eläimiä. Kävin kyllä koko paluumatkan sisäistä kamppailua, mennäkö vai ollako menemättä. Niin usein tulee eläintarhoissa paha mieli liian pienistä häkeistä ja ankeista oloista. Chiang Main eläintarhaa on kuitenkin kehuttu eläinten kannalta hyväksi, niinpä pandat veivät voiton. 

Minun vain olisi parasta uskoa, että eläintarhat eivät ole minun eivätkä varsinkaan eläinten paikka. Poikapanda nukkui, tyttö vaelsi samaa rataa, teki samat maneerit ja kuperkeikat joka kierroksella. Se ei tuntunut hyvältä. Varsinkin Chengdun pandakeskuksen jälkeen olen suunnilleen ymmärtänyt, miten pandat normaalisti ovat, ja ei tuo käytös normaalilta vaikuttanut. 

Tiikeri seisoi lätäkössä juomassa, leijonista toinen makasi puunrungolla, toinen oli aktiivisempi, ja kohta molemmat karjuivat lujaa. Eiköhän siinä ollut eläintarhaa kylliksi. Tiikeriä ja pandoja en luonnossa voi nähdä, leijonia olen nähnyt useita. Ei ole yhdenkään paikka silri eläintarhassa. Koska olin ostanut monorail- ja bussilipun (eläintarhan alue 7 kilometriä pitkä), ajattelin vielä kiertää valtavan tarhan ja katsella elukat vain etäältä. Yritin olla monoreiliä ja monoreilissä odotellessani ihan zen, mutta kävi mahdottomaksi. Kun kuulin kierroksen keston, nousin pois. En kököttäisi kävelyvauhtia etenevässä pötkössä tuntia ja 40 minuuttia. 

Eläimistä tuli vielä mieleen, että Chiang Maissa (tunnin ajomatkan päässä), kuten Phuketissakin, on Tiger Kingdom, jossa turistit siis voivat silitellä tiikereitä ja ottaa selfieitä petoeläinten kanssa. Lavataksissa kuuntelin parikymppisten puheita sinne menemisestä. Niin, nämä ovat sitä samaa porukkaa, joka menee kaupungin pyhimmille paikoille juuri ja juuri pakarat peittävissä sortseissa ja pikkutopeissa ja ihmettelee, kun pitää pukea lisää päälle, että pääsee temppeliin. Huumattujen tiikerien kanssa haliminen on varmaan cool. Mondon matkaoppaassa siitä sanotaan näin: “Kokemus on varmasti ikimuistoinen muttei taatusti WWF:n suosittelema.”

Hyppäsin eläintarhalta taas lavataksiin ja jatkoin matkaa. Olin lukenut, että yliopiston tienoo ja läheinen Nimmanhaemin Road olisivat paikallisten, lähinnä nuorten kansoittamia alueita (aika loogista…). Niinpä jäin pois Nimmanhaem Roadilla Soi 12:n kohdalla. Siellä näytti hyvin modernilta, länsimaiseltakin, sanoisin. Turistien vähäisyys vaikutti kai myös ruokaan. Pyysin vain vähän spicyn, mutta niin hyvää kuin ruoka olikin, jäi nälkä: sen verran suuta poltteli. Sain ihanan nuoren miehen myös soittamaan puolestani Elephant nature parkiin, jos voisin päästä vielä seuraavana päivänä retkelle (nettivaraus loppunut kahta tuntia aikaisemmin). Ei auttanut. Ilmeisesti retket täynnä. Olin pettynyt. Olisin niin mielelläni vielä syöttänyt ja katsonut kylpeviä pelastettuja ja orpoja norsuja, jotka vihdoin elävät edes jossain määrin norsumaista elämää. Ei ole norsujen paikka esim. Bangkokissa ostarin parkkiksella, vaikka niitä sielläkin näkyy (ja turistit ovat fiiliksissä).

Jostain syystä edellisestä postauksestani oli välittynyt käsitys, etten olisi pitänyt kaupungista. Näin ei ollut, ja toinen päivä vain vahvisti tuntemuksiani, että Chiang Mai on kaikessa monipuolisuudessaan varsin kiinnostava, rento ja helposti lähestyttävä. Oli mielenkiintoista nähdä pala Chiang Maita vanhan kaupungin ulkopuolella. Vuoritemppelillä tietenkin oli paljon turisteja, mutta Nimmanhaemilla näkyi vain muutama. Samoin kadun päässä oleva Maya-ostoskeskus oli hiljainen ja asiakkaat lähinnä paikallisia. Vanha kaupunki elää turismilla, mutta Thaimaan toiseksi suurimmassa kaupungissa on ehdottomasti myös aitoa elämää.