Bridgetown ja maastoa Barbadoksella

Viime kesän risteilyn suurin satamakaupunki oli ehdottomasti Bridgetown Barbadoksella. Sen voi tosiaan sanoa olevan ihan kunnon kaupunki (lähes satatuhatta asukasta), ei vain pieni karibialainen kylä. Kuitenkaan tämänkään saaren viehätys ei ole kaupunkielämässä vaan rannoissa ja luonnossa. Aikamme kiertelimme katuja, halusimme tutustua ainakin kaupungin keskustaan, mutta aika pianhan tuo oli nähty. 

Keskustassa on pieni joki (ehkäpä kanava?), pääkatu pienine ostareineen, jokunen kirkko, rannassa baarialue, joka päiväsaikaan hiljainen. Erityisiä nähtävyyksiä en ainakaan tiedä olevan. Krikettistadion on lukemani perusteella hieno, mutta kriketistä ymmärrän sen verran niukasti, että stadionin hienouskaan tuskin olisi avautunut. 

Kaupunki oli ihan miellyttävä, siellä olisi ollut jonkin verran ostosmahdollisuuksiakin, mutta silti kokonainen päivä kaupungissa pelkästään olisi ollut meille liikaa. Siksipä tingimme huolella taksia ja lähdimme tutustumaan Harrison’s caveen, maanalaisiin luolastoihin. Edelleen muistan sen pimeyden, kun kaikki valot sammutettiin ja olimme siellä maan alla, täydellisessä pimeydessä. Samanlaista en ole kokenut kuin kerran aikaisemmin Qatarissa, kun olimme auringon laskettua vielä aavikolla. 

Taksikuski vei meidän matkalla luolille katsomaan Grenade Hall Forest and Signal Stationia, jonka paras anti oli kaunis ympäröivä maisema. Pienessä rakennuksessa ei sinänsä ollut paljon katsottavaa. Paikallinen nähtävyys olisivat olleet apinat, jotka onnistuivat ainakin meiltä pysymään piilossa. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta taksimatkalla oli myös piipahdus kuskin äidin luona. Huolella tingittiin, kaveri ei millään olisi joustanut hinnasta, mutta eipä meillä ollut takapenkillä muuta mahdollisuutta kuin vain ajaa sinne, minne kaveri meitä vei. Tokihan olisin sisällekin tuppautunut, jos se olisi ollut korrektia. Kuski kertoi äidin olevan sairaana ja siksi vierailun olleen tarpeen, kun kerran ohi ajelimme. Äitiä emme nähneet, mutta uteliaan naapurin rouvan kuitenkin.

Ehkä pitää vain alkaa uskoa, että Karibialla ei ole samanlaista vanhaa kulttuuria kuin monissa muissa paikoissa, että sinne mennään lämmön, auringon, valkoisen hiekan ja turkoosin meren vuoksi, ja onhan niissäkin syitä kylliksi. Risteilymatkustaminen toki mahdollistaa muutenkin aika pintapuolisen tutustumisen saariin. Ehkä seuraavalla kerralla pitäisi mennä johonkin vaikka edes viikoksi. Haaveilen Kuubasta, Trinidad ja Tobago on pyörinyt puheissa, Jamaikaa tahtoisin nähdä muutenkin kuin rankkasateessa. Epäilen sittenkin, että musta hevonen, kisan voittaja, näissä mietinnöissä on seuraavallakin kerralla risteily. On se vain niin helppoa ja mukavaa.