Angkor teki minut onnelliseksi

Angkor teki minut onnelliseksi

Oli loistava ajatus tulla uudelleen Siem Reapiin. Minusta tuntuu, etten ensimmäisellä kerralla oikein osannut arvostaa Angkorin temppeleitä niin paljon, kuin ne olisivat ansainneet. Jotenkin siitä asti minua on kaihertanut ajatus, että minun pitäisi vielä yrittää niistä lumoutua. Pidin kyllä kovasti viimeksikin, mutta varsinaista Angkorin taikaa en kokenut. Niinpä pakkasin taas kypärän mukaan, koska tiesin hotellin vuokraavan sähkömopoja. Aioin olla oman elämäni sankari ja lähteä temppelikierrokselle tällä kertaa omineni. 

Siem Reapin keskusta on yhtä kauhea kuin viimeksikin. Tarkoitan siis Bar Streetin sisäänheittäjiä, joka puolelta tulevia tuktukin tarjoajia, jo kymmeneltä illalla täysillä raikaavaa epävireistä musisointia, kerjäläisiä, true love -pareja (vanha länskärimies ja nuori paikallinen nainen). Mutta tarvitsin SIM-kortin ja mekon, jossa olisi tarpeeksi pitkä helma temppeleille ja joka vielä peittäisi olkapäätkin. Värikästä vaatetta saa kyllä halvalla. Tiedän. Hikipajat. Lapset. Heikko laatu. Vaa’an toisessa kipossa oli nyt kunnioitus. En minä voi vesirajahamosessa edes lähestyä pyhiä paikkoja, eikä minulla oikein muita ole.

Niinpä lähestyin temppeleitä iloisen kirkkaassa mekossani, jossa tuli kyllä kuuma, mutta olisi tullut missä vain vaatteissa. Ajellessa ohut mekko kyllä kuivui. Kambodžan kesä tarkoittaa lähes pilvetöntä taivasta ja pitkästi oli 30 asteen lämpötiloja. Fiilis oli ihan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla. Silloin halusin tietenkin nähdä kaikkea mahdollista, ja tuktuk-nuorukainen ajelutti minua kaksi päivää temppeliltä toiselle. Nyt tärkeämpää oli ehkä ajelu ja mieletöntä bonusta pysähdellä temppeleille. 

Vaikka kuinka käytin GoogleMapsia, oli vaikeuksia löytää ensin lippumyymälä. Se on oudosti useita kilometrejä lähimmältä temppeliltä. Oli jo iltapäivä. Valvotun lentoyön jälkeen nukuin ihan liian pitkään, mutta tiesin, että levänneenä kaikki olisi paljon kivempaa. Niinpä maksoin 37 dollarin päivälipun oikeastaan vain muutamasta tunnista, mutta päiväni oli jokaisen dollarin arvoinen. Käänsin hanaa laiskasta sähkömopostani (maksiminopeus 36 km/h mittarin mukaan) ja nautin joka hetkestä. Hymyilin. Koko päivän. Olin onnellinen. Ihan käsittämättömän onnellinen. 

Viimeksi kerroin Angkor Watin olleen minulle jotenkin pettymys. Pidin muista temppeleistä enemmän. Halusin aloittaa sieltä, ettei olisi mitään ihanuuksia pohjalla, mitään mihin verrata. Alkuun vaikutti hyvältä. Tämähän on ihana.  Mutta sitten tärkein rakennus, Bakan, oli suljettu. Se oli juuri se, missä viimeksi koin edes häivähdyksen Angkor Watin taiasta. Voihan nenä. 

Angkor Wat

Angkor Wat

Angkor Wat

Viimeksi ihastuin eniten Bayoniin. Sen neljään suuntaan katsovat kasvot olivat minusta aivan mielettömiä. Kun katson omia vanhoja kuviani, rakastun paikkaan yhä uudelleen. Mutta tapahtui jotain outoa. Kun menin sinne, se oli jotenkin kutistunut silmissäni. En tavoittanut enää niitä kasvoja. Itse asiassa luulin olevani kokonaan väärässä paikassa. Tunne oli merkillinen. Koska luulin olevani ihan muualla, lähdin nopeasti pois. Minulla on kasvoista vain tämä yksi kuva.

Bayon temple

Ta Prohm, jossa puiden juuret kasvavat temppeleitä pitkin, jossa näkee  luonnon voiman ihmisen rakentamassa maailmassa ja jossa viimeksi oli niin paljon kiinalaisia, että meni hermot, oli nyt ehkä suosikkini. Turisteja oli ylipäätään todella paljon vähemmän kuin viimeksi. Ilmeisesti koronavirus on vaikuttanut myös muiden kuin kiinalaisten matkustamiseen. 

Ta Prohm

Ta Prohm

Ta Prohm

Sitten piipahdin Banteay Kdeyssa. Löysin ilmeisesti niin sanotusti takaoven, koska pitkään aikaan en nähnyt ketään muuta. Se oli hassu tunne. Ympärillä oli valtava temppeli eikä ketään missään. Olihan siellä sitten joitakin muitakin, mutta ihan vinkiksi vain, että näitä rauhallisempiakin paikkoja on. Ainakaan minun viimekertaisiin kahteen reittiin tätä ei ollut sisällytetty. Olen kuullut myös viidakkotemppeleistä, mutta kun aloin kuulla myös hämähäkeistä, lopetin haaveilut siihen paikkaan. 

Banteay Kdey

Banteay Kdey

Auringonlaskupaikoista Pre Rup lienee suosituin. Jo tuntia ennen sen pyramidimaiset kyljet olivat keränneet paljon porukkaa. Tätä suositeltiin myös lippua ostaessani, kun kysyin, mihin mennä. Jotenkin olin vähän pettynyt. Aurinko laskee puiden latvojen taakse. Eihän siinä ole mitään lumoavaa. Olisin halunnut jotain sellaista, että se laskisi punaisena pallona jonkin temppelin taakse tai maalaisi jonkin ihanan omalla kauniilla värillään. Romanttiset haaveet jäivät nyt toteutumatta.

Pre Rup

Mutta edes väärin käyttäytyvä aurinko ei voinut pilata maailman onnellisimman tytön fiilistäni. Lähdin vähän ennen kaikkia muita, vähän ennen auringonlaskua voidakseni ajaa edes osan paluumatkasta ennen pimeää. Kirjoitan tätä illallisen jälkeen hotellillani. Tiedätkö, hymyilen nytkin. En tiedä, mikä tämän aiheuttaa. Ehkä kambodzalainen yleisystävällisyys, ehkä hotellin henkilökunnan mielettömyys, ehkä stressin laukeaminen (vaikka joudun koko viikon tekemään aika paljon töitä). En tiedä. Mutta oli ehkä maailman paras idea aloittaa loma täältä ja jatkaa sitten kohti uusia seikkailuja kauas turistimassoista. 

Next Post:
Previous Post:
There are 2 comments for this article
  1. Avatar
    Mikko / Matkalla Missa Milloinkin at 16:15

    Me ei olla käyty (ainakaan vielä) Angkorissa. Ollaan oltu siinä uskossa, että porukkaa on paikalla aivan tuskaisen paljon. Näiden kuvien perusteella näin ei näyttäisi olevan, mutta ehkä se Korona tosiaan vaikuttaa asiaan, kuten totesit.

    • Avatar
      Annika Author at 00:55

      Uskon nimeomaan koronan vaikutukseen, koska kiinalaisia ei ollut juurikaan. Viimeksi porukkaa todellakin oli tuskaisen paljon. Silloin mietin, että olisi pitänyt käydä jo kymmenen vuotta aikaisemmin. Nyt paikkoja sai katsella aika rauhassa. Toki ihmisiä oli, mutta ei jonoiksi ja tungokseksi asti ollenkaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.