Type and press Enter.

Algerin Casbah – unohtumaton kokemus

Alger Casbah

Casbah on vanhinta Algeria. (Casbahilla tarkoitetaan pohjoisafrikkalaisten kaupunkien alkuperäisaluetta.) Se oli parikymmentä vuotta sitten yksi maailman vaarallisimpia alueita, nyt yksi mielenkiintoisimpia paikkoja, joissa koskaan olen käynyt. Se on ajalta ennen ranskalaisten siirtomaa-aikaa. Ikä näkyy. Paikoin talot ovat täysin sortuneita, jossain haisee vähän viemäri, mutta paljon on entisöity, ja työ jatkuu. Lauantaisena aamupäivänä se vaikutti lähinnä hiljaisen uneliaalta. Kujilla leikkii lapsia, pelaa palloa (merkillepantavaa oli lähinnä se, että kaikki olivat poikia), kivijalkaverstaissa tehdään käsityönä kaikkea mahdollista, ja oppaamme toisesta ammatista (käsityöläisyhdistyksen puheenjohtaja) johtuen jokseenkin kaikkien kanssa pysähdyttiin keskustelemaan. Meille tällainen hengailukulttuuri oli vähän hankala, kun koko ajan oli palo eteenpäin, mutta juuri oppaan kontaktien vuoksi meille avautui myös joitain sellaisia paikkoja, joihin emme toisenlaisessa seurassa olisi päässeet.

Palataan tähän aamuun. Halusimme Casbahiin, mutta sinne ei parane kuulemma omin päin mennä, vaan turistille suositellaan oppaan ottamista mukaan. Hotellilta soittivat johonkin, ja puolen tunnin kuluttua pihaan kurvasi auto ja kaksi miestä. Tästä alkoi seikkailu kujille, takapihoille, hautausmaalle, sisään suljetuista ovista, ihmisten koteihin, katoille, Algerin vanhimpaan kahvilaan, naisten rukoushuoneeseen, rappukäytäviin, joihin emme ikinä olisi kahden päätyneet. Seitsemään tuntiin mahtui algerialaista joutilaisuutta mutta myös loputtomiin kujia, portaita, ovia, lähteitä, tervehdittyjä tuttuja – ja ”It’s too old” -lausahduksia. Oppaalle lähes kaikki oli ”too old”. (Very old, luulisin hänen tarkoittaneen.)

Alger Casbah
Untitled
Alger Casbah
Untitled

En tiedä, miksi opas pitää olla, jollei eksymisen riskiä lasketa. Emme nähneet mitään, mikä olisi tuntunut turvattomalta. Maksoimme sata euroa koko päivästä. Mukanamme oli koko ajan kaksi miestä, meidät noudettiin ja palautettiin hotelliin autolla, söimme lounaan ja kävimme kahvilla, ja koko retki kesti seitsemisen tuntia. Näimme pari muuta kaltaistamme seuruetta. Heidän lisäkseen koko viikonloppuna näimme yhdet muut turistit. Minkä helmen ihmiset sivuuttavatkaan!

Ensimmäinen kohteemme oli puusepän verstas. Ylpeänä esittelivät vieraskirjaansa. Suomen suurlähettiläskin oli vieraillut verstaalla. Kauniita töitä, muun muassa upea pylvässängyn pääty, mutta ehkä olimme vähän väärää kohderyhmää. Lähteä nyt roudaamaan matkalaukussa jakkaroita Suomeen. Pian meidät ohjattiin matalasta ja kapeasta ovesta talon uumeniin ja portaita pitkin katolle. Sieltä avautuivat esteettömät näköalat merelle ja satamaan. Casbah on rakennettu rinteeseen. Ranskalainen siirtomaaväki rakensi talonsa meren rannalle.

Koko talo oli totuttuun tapaan ”too old” mutta myös laajan saneerauksen kohteena. Paljon oli vielä tehtävää, mutta hienoa on, että vanhaa korjataan. Verstaalla näimme kaiteita, jollaiset taloon kuulemma on tulossa. Aika pitkä matka on vielä siihen, että komeat kaiteet ovat paikoillaan, mutta ehkä jonain päivänä talo on vanhassa loistossaan.

Untitled
Untitled
Alger Casbah
Alger Casbah
Untitled
Alger Casbah

Aina silloin tällöin näkyi seinässä hana ja allas, joita nyt sanon kaivoiksi. Tiedän, että moskeijoihin mennessä on tapana peseytyä, mutta nämä kaivot eivät olleet moskeijoiden yhteydessä. Useiden kohdalla oppaamme pesi kasvonsa. Ei ollut niin lämmin, että kylmällä vedellä kasvojen valelu olisi ollut jäähdytyksen vuoksi tarpeen. Selvästi kaivot olivat jotenkin merkittäviä ja tärkeitä, koska opas piti huolen, että otimme kuvan kaikista. Kauniita ne olivatkin, hyvin vuosisatoja säilyneitä tai kunnostettuja. (Jos tiedät, mitä kaivot ovat, kerro ihmeessä!) Värikkäitä laattoja on käytetty paljon myös ovenpielissä. Jonkin verran taloja on kunnostettu, mutta enimmäkseen Casbah on rempallaan, jopa sortunutta. Kaivoista ja ovien yksityiskohdista saa pienen häivähdyksen siitä, miltä täällä on joskus voinut näyttää.

Casbah-retkeen kuului osana museo. Vähän pitkin hampain menin, ulkomaailma vaikutti niin paljon kiinnostavammalta, mutta ei ollut hullumpi kokemus lopulta tämäkään. Opastuksesta huolehti hyvää englantia puhuva, taiteellisesti pukuun pukeutunut, huivin kaulaansa kietonut ja hiuksensa geelillä sukinut dandy, joka tiesi kertoa rakennuksen historiasta ja vaiheista. Museo on siis ollut varakkaan perheen koti, jonka huoneista osa on jokseenkin alkuperäisessä asussa, osa erilaisten tavaroiden näyttelytiloina. Kuuntelin jotain, jätin jotain vähemmälle ja keskityin tarkastelemaan rakennusta. Marmorit ovat kuulemma Italiasta, sisäpiha kerrosta tavallista korkeammalla, ettei rahvas päässyt näkemään sisälle. Skandinaavinen sisustustyyli ei ainakaan ole saanut vaikutteita näiltä alueilta.

Untitled
Untitled
Alger Casbah
Alger Casbah

Saimme kosketuksen myös nykyaikaiseen elämään. Oppaamme puhui kyllä englantia, mutta hänen sanavarastonsa oli varsin suppea. Asiat saimme hoidettua erinomaisesti, mutta varsinaisesti keskustelusta ei voi puhua. Kovin vähän myös kertoi, mihin olemme menossa. Siksipä oli aika hämmentävää yhtäkkiä istua joidenkin ihmisten olohuoneessa tietämättä, kenen koti on ja miksi me siellä ylipäätään olemme. Asunnon rouva tarjoili meille teetä. Hänen miehensä oli teen juonnin jälkeen seurassamme loppupäivän, mutta hän ei puhunut mitään. En tiedä, olimmeko odotettuja vieraita vai emme. Nainen oli pukeutunut verkkareihin ja villapaitaan. Huivia hänellä ei ollut, vaikka taloon tuli vieraita miehiä.

Asunto oli rakenteeltaan samanlainen kuin museo, jossa kävimme: keskellä sisäpiha, joka on auki ylös saakka ja jota joka kerroksessa kiertävät parveke ja huoneet. Tässäkin talossa, kuten museossakin, sisäpiha oli katettu, mutta kaikki lasit eivät olleet enää ehjiä. Ehkä Algeriassa ei sada usein?

Oppaalle avoin ovi tarkoitti lupaa mennä sisälle. Ainakin minusta vaikutti, että toinen koti, jossa kävimme, ei ainakaan kuulunut hänen tuttavilleen, mutta en voi olla varma. Oven edustalla käyskenteli teinipoika, jolta opas kysyi jotain. Kohta pujottelimme kuivumassa olleiden pyykkien läpi sisälle. Perheen äiti laittoi ruokaa, ja minä tunsin itseni tunkeilijaksi. Teini heittäytyi sängylle katsomaan jalkapalloa televisiosta. ”Football?” kysyin, ja hänen suunsa levisi hymyyn. Kovasti kiittelimme poistuessamme. Oli vähän hölmö olo, mutta kiitollinen, että tämänkin näimme.

Olemme olleet hirvittävän huonoja missään ottamaan oppaita, mutta tämä päivä muutti mieleni. Emme ikinä olisi päätyneet paikkoihin, joihin nyt pääsimme. Jossakin vaiheessa kiertokävelyä lähdimme laskeutumaan taas yksiä portaita, jotka selvästi tuntuivat johtavan johonkin pihaan. Puiden lomasta näkyi kupoli, jonka oletin kuuluvan jollekin lukuisista moskeijoista. Uskonnollisesta paikasta oli kyse, mutta ei moskeijasta. Se oli jonkinlainen rukoushuone täynnä naisia. Paikka oli minulle ehkä vaikuttavinta koskaan.

Suomalaisen olohuoneen kokoisen tilan katosta roikkui lukuisia kristallikruunuja, lattialla istui eri-ikäisiä naisia. Joku luki Koraania, jotkut keskustelivat. Yksi nosti päänsä kirjasta, katsoi silmiin ja hymyili. Tiesin olevani väärässä paikassa, meitä katsottiin pitkään, mutta ilmeisesti tämä nainen hyväksyi läsnäolomme. Viereisessä tilassa oli ryhmä naisia kerääntyneenä maahan hiekkaan upotettujen kynttilöiden ympärille. Yhtäkkiä heistä tuli ääni, jota en osaa kuvailla. Se oli sekoitus kirkumista, laulua ja ujellusta. Mies väitti kuulleensa sitä edellisenä iltana häissä hotellilla, mutta minulle se oli uusi. Pienessä, matalassa tilassa ääni oli vaikuttava, mutta jotenkin niin intiimi, että poistuimme vähin äänin. Kun vierailusta on kulunut hetki, on vain voimistunut etuoikeutettu tunne, että pääsin katsomaan jotain niin intiimiä, vaikka läsnäolomme taisi olla poikkeuksellista ja vähän häiritsevääkin. Moskeijoihin ei pääse rukousten aikana, mutta naisten uskonnollisessa elämässä saimme hetken olla läsnä. 

Kuinka mielelläni olisin ottanut kuvia, mutta se ei ollut sallittua. Huoneen naisellinen koristeellisuus jäi mieleen, samoin yhden naisen kaunis, minulle osoitettu hymy sekä lämmin tunnelma.

Rukoushuoneen takana oli hautausmaa. Joillain hautausmailla olen matkoilla käynyt, mutta islaminuskoisten haudoilla en muistaakseni koskaan. Paikka oli pieni muurein aidattu alue, jossa oli satumainen tunnelma. Se vaikutti vanhalta ja jo vuosikymmeniä sitten käytöstä poistetulta, mutta vaikutelmani oli väärä. Monissa hautakivissä oli vuosilukuja meidän päiviltämme.

Untitled
Untitled
Untitled

Kun kierros Casbahissa alkoi lähennellä loppua, päädyimme vilkkaalle ostoskadulle, jolta algerialaiset hankkivat viikonlopun ruokaostokset. Oli kauppahallin tyyppistä rakennusta ja myyntitiskejä kadun varressa. En nähnyt koko pitkän viikonlopun aikana Algerissa kuin yhden meille tavanomaisen ruokakaupan. Hotellin läheisellä ostarilla oli meidän Prismojen kaltainen kaikkea myyvä jättimarket, mutta siwoja tai alepoja vastaavia ei näkynyt. Ruoat ostetaan tällaisilta markkinoilta, liha- ja kalakaupoista ja pikkukioskeista.

Algerialainen elämänmeno poikkeaa omastamme tietenkin uskonnon takia, mutta näin muitakin ilmiöitä, jotka eivät istu suomalaiseen eivätkä yleisesti eurooppalaiseenkaan katukuvaan. Huomiota herättävin oli yleisten suihkujen määrä. En käynyt sisällä eli en tiedä, mistä paikoissa on kyse, mutta ulkokyltit mainostivat suihkua. Casbahissa näin kyltin markkinakadulla, mutta niitä oli runsaasti myös Algerin keskustassa. Lisäksi olivat vielä hamamit, höyrysaunat.

Oli aika syödä. Alger ei ole kulinaristin matkakohde. Ravintolakulttuuri ei ole sellaista, mihin me suomalaiset olemme kotona ja ulkomaillakin usein tottuneet. Lynxfood (kuten suurin osa muistakin ruokapaikoista) oli kuitenkin ihan hyvä kokemus. Se sijaitsee jossakin peruna- ja herneautojen sekä suihkun tuntumassa markkinakadulla. Kyllä minä siis kaikkialla syötyä sain ja vatsan täyteen, mutta herkuttelemaan en päässyt enkä ähkyksi itseäni syömään.

Untitled
Untitled
Untitled
Untitled
Untitled

Pohjois-Afrikan maissa syödään paljon leipää. (Poikkeama maasta toiseen tässä, jos sallitaan. Kuulin radiosta, että Egyptissä ollaan rajoittamassa valtion tukeman halvan leivän saantia kolmeen – vai sittenkin viiteen? – päivässä. Siis ruokailijaa, ei perhettä kohden. Vähän eri ruokailutottumukset kuin meillä suomalaisilla.) Ranskalaiset ja couscous olivat tavallisia lisäkkeitä, mutta näin herkullisia vihanneksia emme saaneet muualta. Ranskalaisiin laittavat aivan älyttömästi suolaa. Kana eri muodoissaan oli tavallista, usein ilman kastiketta.

Ruoan jälkeen kävelyretki jatkui. Ihan tarkkaan en karttaa hahmottanut, mutta luulisin, että lopun päivää pyörimme Casbahin ulkopuolella. Perjantain, pyhäpäivän, hiljaiset kadut olivat vaihtuneet melkoiseksi markkinameiningiksi. Mikä ihmisten paljous kaduilla lauantai-iltapäivänä oli! Opas ja toinen mies pitivät meitä tarkasti silmällä. Jos jäin ottamaan kuvaa jostain, toinen jäi seisomaan lähelle, ja kun jatkoin matkaa, hän seurasi. Huomasin oppaan välillä sanovan jotain toiselle, ja heti sen jälkeen mies vaihtoi asemiaan ja otti minut selvästi paremmin suojelukseensa. Mikään ei kyllä vaikuttanut turvattomalta.

Yhdestä porttikongista paljastui sisäpiha ja siellä kahvila, jota opas sanoi Algerin vanhimmaksi. Tiedä häntä, mutta kiinnostava kokemus oli sekin. Tässäkin kahvilassa olin ainoa nainen. Olemassaoloani ei ainakaan julkisesti mitenkään paheksuttu, ja ei kai opas meitä olisi paikkaan vienyt, jos se olisi epäsopivaa. Sen verran kummallisiin tilanteisiin olen matkoilla joutunut, etten osannut olla vaivautunut minäkään. Söin tyytyväisenä leivonnaistani ja räpsin kuvia, kuten missä tahansa. Jos olisimme olleet kaupungissa pidempään, luulen, että tästä olisi voinut tulla kantapaikka seurata elämää.

Untitled

Casbah kerta kaikkiaan teki minuun mielettömän vaikutuksen. Vaikka lähes kaikki on nukkavierua, paikoin on kuin pieniä kaatopaikkoja, osa taloista on puoliksi purettuja, ja niissä raunioissakin näyttää asuvan joku, lumouduin siitä. Ehkä suljin silmäni ja kielsin itseäni näkemästä todellisuutta, ehkä näin mielessäni, miltä kaikki on silloin näyttänyt, kun paikat vielä olivat kunnossa. Henkeä haukkoen katsoin rauniokaupunkeja Syyriassa ja Jordaniassa, mutta ne ovat autioita, kuin kulisseja. Casbah on täyttä totta. Siellä on oikeita ihmisiä ja oikeaa elämää.

”It’s too old” -lausahduksen kuulin vähintään 50 kertaa, luultavasti huomattavasti useammin. Mutta sen sanojaa on kiittäminen yhdestä elämäni parhaista matkapäivistä, eikä tämä kiitos ole ihan helpolla ansaittu. Hänelle jokainen avoin ovi on mahdollisuus. Mieletön ajatus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

2 comments

  1. Tuonne !! Jokus…Vaatii vielä hieman keskustelua kaverin kanssa 🙂 Mies on kohtuullisen allerginen arabi maille…

    1. Monella olen kuullut olevan tuota tautia, mutta minulla ei ole kuin erinomaisia kokemuksia niistä. Aloittakaa jostain helposta, vaikka Jordaniasta. 🙂