Tänään oli aika palata Monterosso al Mareen, maksaa Casa dei Limonin ihanalle Valentina-omistajalle viime käyntimme, joka päättyi kesken hirvittävän katastrofin koeteltua kylää. Viime lokakuussahan olimme Cinque Terren alueella ulkoilulomalla, joka keskeytyi, kun maanvyörymä katkaisi tiet ja rautatiet, vei mukanaan autot ja kaiken muunkin tielleen osuneen ja tuhosi alueelta kaksi kylää. Olimme itse hirveyden tapahtuessa Pisassa, emme päässeet koskaan enää takaisin hotellimme, emme koko kylään edes. Olimme La Speziassa armeijan kasarmilla hätämajoituksessa ja lopulta Milanossa fyysisesti kaukana kaikesta. Koko kamalan tarinan voit lukea täältä.
Kun Valentina silloin toi matkalaukkumme satamaan, emme saaneet poistua laivasta kuin laiturille. Näky kylässä oli hirvittävä. Kun itkimme yhdessä, lupasimme vielä palata. Kun sanoin, että aivan varmasti vielä maksamme laskumme, hän alkoi itkeä. Kyyneliä pyyhimme tänäänkin, kun hän kielsi, ettei ota maksua ja me sanoimme, että suomalaiset pitävät lupauksensa.
Toisaalta oli helpottavaa nähdä, kuinka upeasti uudelleenrakennus oli edennyt, kuinka lähes kaikki oli valmista. Toisaalta kylän näkeminen sai taas ajattelemaan, kuinka lohdutonta tuhoutuneiden kotien asukkailla on vielä viime syksynä ollut. Siitä on niin vähän aikaa. Kunpa turistit palaisivat kylään, koska ovat sen elinehto! Usein ihmiset haluavat olla osa suuria tarinoita. Tähän tarinaan en olisi suonut kenenkään joutuvan osalliseksi!
Muuten ei ollut mikään Strömsö-päivä. Ei mitään vakavaa sattunut, kunhan kiersimme jokseenkin loputtomalta tuntuvaa vuorta ylös, vuorta alas -reittiä ja oletettavasti ympyrää, useasti. Katsoimme kartasta, että Rapallosta Monterossoon on nelisenkymmentä kilometriä. Navigaattori lisäsi 50 prosenttia, ja selvisihän toki miksi: vuoria ei ylitetä viivasuoraan eikä linnuntietä. Menomatkalla ajoimme moottoritietä, ja matkaan meni ehkä tunti. Paluumatkallakin ehkä olisi kannattanut. Saatiin nimittäin menemään siihen nelisen tuntia. Lounas, ruokakaupassa käyminen ja skootterin peilien ostaminen eivät näitä tunteja selitä. Minulla olisi ollut vaikka mitä suunnitelmia vielä, mutta ymmärsin, että kuskia ei enää kiinnosta ajaa uusille vuorille. 🙂
